Ihminen on ihme otus.
Kateus vasta onkin omituista.
Kaverini, jolla on kiva mies, kaksi kaunista kahden vuoden välein tilauksesta ilmaantunutta lasta, yksi kumpaakin sukupuolta - ainiin toinen ei tullut ekalla vaan sitä yritettiin peräti kolme kuukautta - lemmikki, rivitalonpätkä ja vakituinen työpaikka, sai tänään kuulla vauvauutisen.
Ja hän vaikutti kateelliselta. Koska saan kesävauvan. Koska teen äitiyslomaan asti työtä, josta olen innostunut. Koska olen ehtinyt kerätä työkokemusta sillä aikaa kun hän on ollut äitiyslomilla. Koska heti ensimmäisellä yrityksellä(!!!) tärppäsi. Kyllä vain. Koska kaikki on nyt niin hyvin.
En ihan ymmärrä.
Ihmismieli kai toimii niin, että se huomioi vain nykyhetken, ja on ihan sama missä helvetin tulessa sitä on kärvennytty ja kuinka pitkään tähän tullakseen. Tai ehkä tämä kaverini ei vaan käsitä, mitä olen käynyt läpi. (Olen kertonut kyllä.) Tai ehkä hän ei muista, mitä hänellä itsellään on? Tai sitten tämä on paluu hiekkalaatikolle, kasa hienoja leluja ei kelpaa vaan halutaan just se rikkinäinen harava mikä toisella muksulla on kädessä.
Olen hämmentynyt.
Toisaalta. Onhan se mukavampi olla kateuden kuin säälin kohteena.
Elämää lapsettomuuden aikana ja sen jälkeen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yritän ymmärtää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yritän ymmärtää. Näytä kaikki tekstit
torstai 12. joulukuuta 2013
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Kriisit
Lapsettomuus on niin hirveän erilainen kuin muut elämän kriisit.
Onko se oikeastaan? Onko se sen erilaisempaa kuin muut kriisit? Syöpään sairastunutkin elää epävarmuudessa ilman tietoa paranemisesta, av(i)oerossakin menettää tulevaisuuden rakkaan perheenjäsenen kanssa.
Googletin kriisejä, ja tavallaan hassua kyllä, myös ensimmäisen lapsen saaminen on yksi elämänkriisi. Eli kriiseilen parhaillaan siitä, etten ole päässyt etenemään kohti seuraavaa kriisiä.
Hmm.
Olen tässä miettinyt, kannattaako elämää ajatella ihan näin. Voisin ajatella: olen onnellisesti naimisissa, teen mielenkiintoista työtä, nautin olostani. Saan ehkä joskus lapsia, ja sitten keskityn siihen. Nyt keskityn tähän, mikä on.
Löysin parahiksi Sara K:n blogin. Sara K kirjoittaa, että universumi tuo eteemme sitä, mitä ajattelemme. Huonolla tuulella kaikki liikennevalot ovat punaisia, hyvällä tuulella sitä pysähtyy kadun reunaan ja huomaa setelin maassa. Jotenkin näin. Tässä lainauksia:
Onni ei ole saavutus vaan se, mitä jää jäljelle, kun luovumme syistämme olla onnettomia.
Mitä tulee myrskyihin, uskon, että ne on vain parasta elää läpi tyylillä ja muistaen, että niiden jälkeenkin on elämää.
Eikä mitä tahansa elämää, vaan: valloittava hiljaisuus, kevyt tuulenvire, puhdas ilma, kirkkaat unelmat.
Onko se oikeastaan? Onko se sen erilaisempaa kuin muut kriisit? Syöpään sairastunutkin elää epävarmuudessa ilman tietoa paranemisesta, av(i)oerossakin menettää tulevaisuuden rakkaan perheenjäsenen kanssa.
Googletin kriisejä, ja tavallaan hassua kyllä, myös ensimmäisen lapsen saaminen on yksi elämänkriisi. Eli kriiseilen parhaillaan siitä, etten ole päässyt etenemään kohti seuraavaa kriisiä.
Hmm.
Olen tässä miettinyt, kannattaako elämää ajatella ihan näin. Voisin ajatella: olen onnellisesti naimisissa, teen mielenkiintoista työtä, nautin olostani. Saan ehkä joskus lapsia, ja sitten keskityn siihen. Nyt keskityn tähän, mikä on.
Löysin parahiksi Sara K:n blogin. Sara K kirjoittaa, että universumi tuo eteemme sitä, mitä ajattelemme. Huonolla tuulella kaikki liikennevalot ovat punaisia, hyvällä tuulella sitä pysähtyy kadun reunaan ja huomaa setelin maassa. Jotenkin näin. Tässä lainauksia:
Onni ei ole saavutus vaan se, mitä jää jäljelle, kun luovumme syistämme olla onnettomia.
Mitä tulee myrskyihin, uskon, että ne on vain parasta elää läpi tyylillä ja muistaen, että niiden jälkeenkin on elämää.
Eikä mitä tahansa elämää, vaan: valloittava hiljaisuus, kevyt tuulenvire, puhdas ilma, kirkkaat unelmat.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Positiivisen asenteen arvoitus
Meillä kaikilla on se ystävä tai vähintään tuttava, joka tuli raskaaksi kun vain lakkasi stressaamasta asiasta. Tähän ohjeeseen törmää niin usein, että siinä on melkein oltava jotain perää.
Asia on painanut mieltäni varmaan vuoden. Mikä hitto saa ikistressaajaystäväni raskautumaan kolmen kuukauden tuloksettoman yrityksen jälkeen, kun hän juoksee hädissään gynekologille, ja gyne sanoo taikasanat "nyt rauhoitut, lakkaat kokonaan yrittämästä ja miettimästä koko asiaa". Poks, raskaana.
Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä. Onko näin?
Itse olen taistellut asenteeni kanssa pitkälle toista vuotta. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että en aina ole positiivinen. Alussa kyllä olin rento ja toiveikas, seksiä oli tarpeeksi joten ajattelin, että päiviä on turha laskea, kyllä se tulee jos on tullakseen. Olin tietoinen endometrioosin mahdollisuudesta heti alusta lähtien, joten täytyy myöntää, että se huoletti hieman jossain taustalla. Vähitellen toivo alkoikin murentua, kun tarkempi tähtääminenkään ei auttanut. Lopulta olin endometrioosikipujen kanssa siinä pisteessä, että raskaus tuntui aivan toisarvoiselta, kunhan pääsisin kivuista eroon. En uskonut raskauteen tippaakaan, ja vain tuhahdin gynekologille joka kehtasi huomioida tilanteen "jos tulenkin raskaaksi". Missähän maailmankaikkeudessa minä tuosta vaan tulen raskaaksi? (Enkä tullutkaan.)
Sitten kävin laparoskopiassa, ja heräsin sieltä euforisena. Ajattelin ensin, että se johtuu lääkkeistä. Nyt reilun viikon kuluttua olo on edelleen toiveikas, valoisa, optimistinen. Olemme alkaneet miehen kanssa puhua lapsestamme todellisena tulevaisuuden asiana, sanon "sitten kun" enkä "sitten jos meillä on joskus lapsi".
En osaa sanoa syyksi muuta kuin, että minusta tuntuu erilaiselta. En odottanut leikkaukselta juuri mitään. Nyt tuntuu siltä, että voin tulla raskaaksi jonain päivänä. Tuolla alhaalla on jokin muuttunut. (Niin, sitä on leikattu. Mutta voiko sen tuntea näin kokonaisvaltaisesti? Osaako kohtuni lähettää viestejä alitajuntaani, että täällä kaikki kunnossa, voitte alkaa haaveilla? Vai johtuuko tämä vain kipujen helpottamisesta?)
Lauantaiaamuna luin Hesarin, kuten aina. Siinä oli Harhaa vain! -niminen palsta, jossa kirjailija Rolf Dobelli käy läpi arjen ajatusvirheitä. Jutussa todetaan, että odotukset muuttavat aivojen ja samalla koko kehon biokemiaa. Jos odotamme jotain tapahtuvaksi, ennustus pyrkii toteutumaan.
Itsensä toteuttava profetia? Voisiko tämä olla sitä? Päätin, että oli miten oli, pidän kiinni tästä hyvästä tunteesta. Siitä voi olla apua, ja haittaa ei ainakaan.
Oivalsin myös jotain muuta: stressaamisen vaikutus hedelmällisyyteen on ns. first world problem. "Raskauteni alku viivästyi kolme kuukautta, koska stressasin." Ne ihmiset, joissa ei ole mitään todellista vikaa, voivat hyötyä rentoudesta. Me muut, joilla on sellaisia vikoja, joita pelkkä "aivojen ja koko kehon biokemian muuttaminen" ajatuksen voimalla ei korjaa, emme hyödy positiivisesta ajattelusta - ainakaan raskautumismielessä. Jos ovulaatiota ei tapahdu, mikään mahti maailmassa ei saa raskautta alkamaan. Jos endometrioosi on liisteröinyt kaikki lisääntymiselimet paikoilleen ja pullauttelee sekaan kystia, raskautuminen on myös melkoisen hankalaa.
Tilannetta voi verrata siihen, että lähden juoksukilpailuun Usain Boltin kanssa. Aivan sama, millä asenteella kumpikin meistä lähtee kilpailuun, Usain voittaa varmasti. Hän voittaa luultavasti vaikka takaperin juosten. Asenteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että en voita tätä kilpailua.
Nyt kun syyllisyys väärästä asenteesta on poistettu harteiltani, voin hyväksyä tämän neuvon, pienellä lisäyksellä. Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä, jos edellytykset raskaaksi tulemiselle ovat olemassa.
Ja näin, hyvät ystävät, meillä on selitys sille, miksi se rento asenne auttoi sitä yhtäkin tuttua, mutta se ei toimi kaikilla. Voi olla, että liika yrittäminen oikeasti hidasti ikistressaajaystäväni raskautumista. Ensimmäisellä kerralla se kävi nimittäin heti.
Asia on painanut mieltäni varmaan vuoden. Mikä hitto saa ikistressaajaystäväni raskautumaan kolmen kuukauden tuloksettoman yrityksen jälkeen, kun hän juoksee hädissään gynekologille, ja gyne sanoo taikasanat "nyt rauhoitut, lakkaat kokonaan yrittämästä ja miettimästä koko asiaa". Poks, raskaana.
Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä. Onko näin?
Itse olen taistellut asenteeni kanssa pitkälle toista vuotta. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että en aina ole positiivinen. Alussa kyllä olin rento ja toiveikas, seksiä oli tarpeeksi joten ajattelin, että päiviä on turha laskea, kyllä se tulee jos on tullakseen. Olin tietoinen endometrioosin mahdollisuudesta heti alusta lähtien, joten täytyy myöntää, että se huoletti hieman jossain taustalla. Vähitellen toivo alkoikin murentua, kun tarkempi tähtääminenkään ei auttanut. Lopulta olin endometrioosikipujen kanssa siinä pisteessä, että raskaus tuntui aivan toisarvoiselta, kunhan pääsisin kivuista eroon. En uskonut raskauteen tippaakaan, ja vain tuhahdin gynekologille joka kehtasi huomioida tilanteen "jos tulenkin raskaaksi". Missähän maailmankaikkeudessa minä tuosta vaan tulen raskaaksi? (Enkä tullutkaan.)
Sitten kävin laparoskopiassa, ja heräsin sieltä euforisena. Ajattelin ensin, että se johtuu lääkkeistä. Nyt reilun viikon kuluttua olo on edelleen toiveikas, valoisa, optimistinen. Olemme alkaneet miehen kanssa puhua lapsestamme todellisena tulevaisuuden asiana, sanon "sitten kun" enkä "sitten jos meillä on joskus lapsi".
En osaa sanoa syyksi muuta kuin, että minusta tuntuu erilaiselta. En odottanut leikkaukselta juuri mitään. Nyt tuntuu siltä, että voin tulla raskaaksi jonain päivänä. Tuolla alhaalla on jokin muuttunut. (Niin, sitä on leikattu. Mutta voiko sen tuntea näin kokonaisvaltaisesti? Osaako kohtuni lähettää viestejä alitajuntaani, että täällä kaikki kunnossa, voitte alkaa haaveilla? Vai johtuuko tämä vain kipujen helpottamisesta?)
Lauantaiaamuna luin Hesarin, kuten aina. Siinä oli Harhaa vain! -niminen palsta, jossa kirjailija Rolf Dobelli käy läpi arjen ajatusvirheitä. Jutussa todetaan, että odotukset muuttavat aivojen ja samalla koko kehon biokemiaa. Jos odotamme jotain tapahtuvaksi, ennustus pyrkii toteutumaan.
Itsensä toteuttava profetia? Voisiko tämä olla sitä? Päätin, että oli miten oli, pidän kiinni tästä hyvästä tunteesta. Siitä voi olla apua, ja haittaa ei ainakaan.
Oivalsin myös jotain muuta: stressaamisen vaikutus hedelmällisyyteen on ns. first world problem. "Raskauteni alku viivästyi kolme kuukautta, koska stressasin." Ne ihmiset, joissa ei ole mitään todellista vikaa, voivat hyötyä rentoudesta. Me muut, joilla on sellaisia vikoja, joita pelkkä "aivojen ja koko kehon biokemian muuttaminen" ajatuksen voimalla ei korjaa, emme hyödy positiivisesta ajattelusta - ainakaan raskautumismielessä. Jos ovulaatiota ei tapahdu, mikään mahti maailmassa ei saa raskautta alkamaan. Jos endometrioosi on liisteröinyt kaikki lisääntymiselimet paikoilleen ja pullauttelee sekaan kystia, raskautuminen on myös melkoisen hankalaa.
Tilannetta voi verrata siihen, että lähden juoksukilpailuun Usain Boltin kanssa. Aivan sama, millä asenteella kumpikin meistä lähtee kilpailuun, Usain voittaa varmasti. Hän voittaa luultavasti vaikka takaperin juosten. Asenteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että en voita tätä kilpailua.
Nyt kun syyllisyys väärästä asenteesta on poistettu harteiltani, voin hyväksyä tämän neuvon, pienellä lisäyksellä. Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä, jos edellytykset raskaaksi tulemiselle ovat olemassa.
Ja näin, hyvät ystävät, meillä on selitys sille, miksi se rento asenne auttoi sitä yhtäkin tuttua, mutta se ei toimi kaikilla. Voi olla, että liika yrittäminen oikeasti hidasti ikistressaajaystäväni raskautumista. Ensimmäisellä kerralla se kävi nimittäin heti.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Kotisynnytys
Kotona synnyttäminen on nyt kuuma puheenaihe Hesarin mielipidesivulla. Ihmiset esittävät tuulesta temmattuja mielipiteitä, kuten että sairaalasynnyttämisen turvallisuutta ei pysty tutkimaan (siis mitenniin ei?), kun siellä tehdään kaikkia toimenpiteitä joiden seurauksia ei voi tietää, ja sen perusteella synnyttävät kotona.
Tutkin asiaa lukemalla tilastoja ja Arno Forsiuksen kokoaman Synnytysten historiaa -artikkelin. Pelkät tilastot tietenkin valehtelevat, koska yleinen hygienia ja osaaminen on parantunut myös, ja varmasti kotisynnytys 2010-luvulla on paljon turvallisempi kuin 1930-luvulla.
Kiinnostavin tieto Forsiuksen tekstistä oli tämä: "Kotisynnytykset ovat osoittautuneet monista syistä käytännön syistä hankaliksi. Ne ovat onnistuneet suhteellisen hyvin vain Alankomaissa, jossa kotisynnytyksillä on pitkät perinteet. Kotioloissa kivun lievittäminen on hankalaa, ja samoin ovat sikiön voinnin seuranta ja vastasyntyneen äkillisesti vaatimat hoitotoimenpiteet vaikeasti järjestettävissä. Alankomaissa synnytysten hoito onkin juuri kotisynnytysperinteen johdosta jäänyt siinä mielessä jälkeen kehityksestä, että perinataalikuolleisuus ei ole vähentynyt siellä samassa suhteessa kuin useissa laitossynnytyksiä suosivissa maissa."
Synnyttäminen on turvallisempaa sairaalassa. Se on vähän niin kuin auton turvatyynyt: useimmiten mitään ei satu ja kaikki selviävät matkasta hengissä, mutta JOS jotain sattuu niin on jotensakin kiva että turvallisuus on huomioitu myös siinä tilanteessa.
Miksi sitten jotkut ihmiset haluavat synnyttää kotona?
Ymmärrän sen aika hyvin, nyt kun olen tutustunut potilaana olemiseen. Jos kaikki on "hyvin", eli hoitohenkilökunta on sitä mieltä että hätää ei ole, hoito on ylimalkaista, liukuhihnamaista ja välinpitämätöntä. Sillä sekunnilla, kun todetaankin, että jotain on oikeasti vialla, potilas muuttuu kiinnostavaksi. Ainakin omalla kohdallani kiinnostus loppuu siihen kohtaan, kun asia on selvinnyt ja hoidossa. Mitäs murehdittavaa on selvässä asiassa. Itse kaipasin vakavasti ottamista ja kiinnostuksen osoitusta siinä vaiheessa, kun kaikki oli epäselvää. Turvallinen olo hoidon suhteen tuli vasta leikkaussalissa! Tässä vaiheessa olin pyörinyt tutkimuksissa kahdeksan kuukautta, epävarmana ja peloissani.
Niissä maissa, joissa asiakas maksaa hoidon, ruoka tilataan ravintolan listalta ja tyynyt asetellaan hyvään asentoon niskan taakse. Siellä on varmaan erilaista olla potilas. Mutta riski kuolla on kuitenkin maailman pienimpiä täällä Suomessa.
Siinä on vähän miettimistä. Kumpi on tärkeämpää, hyvä kokemus hoidosta vai hyvä hoito? Miksi emme voi saada molempia?
Minusta jotain on vialla, jos naiset eivät halua synnyttää turvallisimmassa mahdollisessa paikassa, koska se ei tunnu turvalliselta.
Tutkin asiaa lukemalla tilastoja ja Arno Forsiuksen kokoaman Synnytysten historiaa -artikkelin. Pelkät tilastot tietenkin valehtelevat, koska yleinen hygienia ja osaaminen on parantunut myös, ja varmasti kotisynnytys 2010-luvulla on paljon turvallisempi kuin 1930-luvulla.
Kiinnostavin tieto Forsiuksen tekstistä oli tämä: "Kotisynnytykset ovat osoittautuneet monista syistä käytännön syistä hankaliksi. Ne ovat onnistuneet suhteellisen hyvin vain Alankomaissa, jossa kotisynnytyksillä on pitkät perinteet. Kotioloissa kivun lievittäminen on hankalaa, ja samoin ovat sikiön voinnin seuranta ja vastasyntyneen äkillisesti vaatimat hoitotoimenpiteet vaikeasti järjestettävissä. Alankomaissa synnytysten hoito onkin juuri kotisynnytysperinteen johdosta jäänyt siinä mielessä jälkeen kehityksestä, että perinataalikuolleisuus ei ole vähentynyt siellä samassa suhteessa kuin useissa laitossynnytyksiä suosivissa maissa."
Synnyttäminen on turvallisempaa sairaalassa. Se on vähän niin kuin auton turvatyynyt: useimmiten mitään ei satu ja kaikki selviävät matkasta hengissä, mutta JOS jotain sattuu niin on jotensakin kiva että turvallisuus on huomioitu myös siinä tilanteessa.
Miksi sitten jotkut ihmiset haluavat synnyttää kotona?
Ymmärrän sen aika hyvin, nyt kun olen tutustunut potilaana olemiseen. Jos kaikki on "hyvin", eli hoitohenkilökunta on sitä mieltä että hätää ei ole, hoito on ylimalkaista, liukuhihnamaista ja välinpitämätöntä. Sillä sekunnilla, kun todetaankin, että jotain on oikeasti vialla, potilas muuttuu kiinnostavaksi. Ainakin omalla kohdallani kiinnostus loppuu siihen kohtaan, kun asia on selvinnyt ja hoidossa. Mitäs murehdittavaa on selvässä asiassa. Itse kaipasin vakavasti ottamista ja kiinnostuksen osoitusta siinä vaiheessa, kun kaikki oli epäselvää. Turvallinen olo hoidon suhteen tuli vasta leikkaussalissa! Tässä vaiheessa olin pyörinyt tutkimuksissa kahdeksan kuukautta, epävarmana ja peloissani.
Niissä maissa, joissa asiakas maksaa hoidon, ruoka tilataan ravintolan listalta ja tyynyt asetellaan hyvään asentoon niskan taakse. Siellä on varmaan erilaista olla potilas. Mutta riski kuolla on kuitenkin maailman pienimpiä täällä Suomessa.
Siinä on vähän miettimistä. Kumpi on tärkeämpää, hyvä kokemus hoidosta vai hyvä hoito? Miksi emme voi saada molempia?
Minusta jotain on vialla, jos naiset eivät halua synnyttää turvallisimmassa mahdollisessa paikassa, koska se ei tunnu turvalliselta.
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
What it all boils down to eli villakoiran ydin
Seuraan muutamaa ei-lapsettomuusblogia. Jotain ihan muuta. Tarkalleen sanottuna kolmea. Nyt kun kaikissa niissä on tuskailtu mystisiä yksityiselämän ongelmia, joista ei kerrota tarkemmin koska tää on hyvänmielen lifestyleblogi, niin yhtäkkiä mietin. Entä jos noikin? Jos ne kans yrittää? Jos niillä on lainakoira ja remontti ja designjääkaappi vaan peittämään sitä että nekin on about kolmekymmentä, ja nekin on vielä kahden. Jos uusien kivojen vaatteiden alla alkoi taas uudet ei-toivotut menkat.
(Lainaus anonyymisti, koska en halua että hyvänmielen lifestyleblogin maine tahriintuu hormonihuuruisen lapsettomuusblogin spekulaatioilla)
"Tilanteeseen liittyy paljon surua, huolta, pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta. On otettava päivä kerrallaan, koska en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen joskus sanonut, etten inhoa mitään tunnetta niin paljon kuin epävarmuutta ja epätietoisuutta. Koen, että kielteisiä ja kurjiakin tuntemuksia on helpompi käsitellä kuin sitä, ettei tiedä mitä on tulossa, varsinkaan jos tilanne on jollain tapaa pahaenteinen. Epätietoisuudessa jää helposti vain spekuloimaan loputtomiin, murehtimaan huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja tai pahimmillaan toivomaan parasta joutuakseen vain lopulta pettymään. On vaikeaa tasapainoilla kaikkien noiden ajatusten välillä, olla vaipumatta epätoivoon, yrittää pitää pää kylmänä ja edetä päivä kerrallaan, etenkin jos tilanne ei lähtökohtaisesti vaikuta kovin lupaavalta."
Ajatteletko samaa kuin minä?
Kröhöm. Ehkä ihmisillä voi olla muitakin ongelmia, joiden takia joutuu elämään epävarmuudessa. En vain enää muista mitä?
Keittiöpsykologi huomaa heti, että minulla ei enää ole muita ongelmia.
(Lainaus anonyymisti, koska en halua että hyvänmielen lifestyleblogin maine tahriintuu hormonihuuruisen lapsettomuusblogin spekulaatioilla)
"Tilanteeseen liittyy paljon surua, huolta, pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta. On otettava päivä kerrallaan, koska en tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Olen joskus sanonut, etten inhoa mitään tunnetta niin paljon kuin epävarmuutta ja epätietoisuutta. Koen, että kielteisiä ja kurjiakin tuntemuksia on helpompi käsitellä kuin sitä, ettei tiedä mitä on tulossa, varsinkaan jos tilanne on jollain tapaa pahaenteinen. Epätietoisuudessa jää helposti vain spekuloimaan loputtomiin, murehtimaan huonoimpia mahdollisia vaihtoehtoja tai pahimmillaan toivomaan parasta joutuakseen vain lopulta pettymään. On vaikeaa tasapainoilla kaikkien noiden ajatusten välillä, olla vaipumatta epätoivoon, yrittää pitää pää kylmänä ja edetä päivä kerrallaan, etenkin jos tilanne ei lähtökohtaisesti vaikuta kovin lupaavalta."
Ajatteletko samaa kuin minä?
Kröhöm. Ehkä ihmisillä voi olla muitakin ongelmia, joiden takia joutuu elämään epävarmuudessa. En vain enää muista mitä?
Keittiöpsykologi huomaa heti, että minulla ei enää ole muita ongelmia.
lauantai 15. syyskuuta 2012
Vika on tietenkin aina minussa
Aloin ihmettelemään, kun miehen näytteenannosta on jo yli kaksi viikkoa, ja vastauksissa piti kestää enintään se kaksi. Eikö yleensä hyvät uutiset tule nopeasti?
Ensimmäistä kertaa ikinä mieleen pälkähti ajatus: entä jos vika ei olekaan minussa?
Yhtäkkiä ymmärsin, miksi miehellä ei ole ollut mitään ongelmaa kertoa kavereilleen, että vauvayritys on käynnissä. Syyllisyys ei paina häntä. Huomasin ajattelevani, että jos vika onkin siittiöissä, minunkin on helppo kertoa tästä omille kavereilleni (niiden muutaman läheisimmän lisäksi). Sehän ei ole minun syytäni sitten. Ei minun ristini. Olisinkin oikeastaan enemmänkin mahtava, jalo ihminen joka ei välitä tuollaisista sivuseikoista kumppanissa. Tärkeintähän on että sovitaan yhteen henkisesti ja fyysisesti, jos biologisesti ei mätsää - pah, biologiaa voidaan auttaa.
Kaikki ne vakuuttelut itselleen ja muille, että tälle ei vaan voi mitään ja niin edelleen. Olen koko ajan salaa syyttänyt itseäni tästä. Miksi on niin helppo hyväksyä vikoja muissa, mutta itsessään ei?
Tälle oivallukselle nostan maljan tänään!
Ensimmäistä kertaa ikinä mieleen pälkähti ajatus: entä jos vika ei olekaan minussa?
Yhtäkkiä ymmärsin, miksi miehellä ei ole ollut mitään ongelmaa kertoa kavereilleen, että vauvayritys on käynnissä. Syyllisyys ei paina häntä. Huomasin ajattelevani, että jos vika onkin siittiöissä, minunkin on helppo kertoa tästä omille kavereilleni (niiden muutaman läheisimmän lisäksi). Sehän ei ole minun syytäni sitten. Ei minun ristini. Olisinkin oikeastaan enemmänkin mahtava, jalo ihminen joka ei välitä tuollaisista sivuseikoista kumppanissa. Tärkeintähän on että sovitaan yhteen henkisesti ja fyysisesti, jos biologisesti ei mätsää - pah, biologiaa voidaan auttaa.
Kaikki ne vakuuttelut itselleen ja muille, että tälle ei vaan voi mitään ja niin edelleen. Olen koko ajan salaa syyttänyt itseäni tästä. Miksi on niin helppo hyväksyä vikoja muissa, mutta itsessään ei?
Tälle oivallukselle nostan maljan tänään!
torstai 9. elokuuta 2012
Särkyvää
Haluaisin kontrolloida edes jotain osaa tästä. Edes sitä, kenelle kerron ja kuka saa tietää. Pitikin mennä aloittamaan yritykset heti häiden jälkeen, niin ennalta-arvattavaa.
Itkin vähän. Okei, paljon. Ja koska asioiden analysointi helpottaa oloani, vie tunteet kauemmas ja auttaa ymmärtämään mitä käyn läpi, lopuksi muistin, että Mitä tämä kaikki tarkoittaa -listani ei ole vielä täydellinen.
Mennäänpä vielä kerran, alusta:
Lapsettomuus on
1) Sairaus. Ei Jumalan rangaistus, karma tai kohtalo. Se ei johdu liiasta yrittämisestä, työstressistä tai väärästä asenteesta sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Siitä voi parantua, mutta paraneminen ei ole varmaa. Tästä seuraa epävarmuus. Epävarmuus on melko sietämätön tunne, joka estää surun käsittelyn ja elämän suunnittelun.
2) Eksistentiaalinen kriisi. Kuka minä olen, jos en äiti? Pelkkä työntekijä/vaimo/tytär? Mistä saan tarkoituksen elämälle, jos jään ilman lapsia? Otanko hoivattavakseni jonkun toisen hylkäämän lapsen, vai tuleeko tilalle jotain ihan muuta?
3) Parisuhdekriisi. Keitä me olemme, jos emme vanhempia? Riittääkö matkustelu ja yhteiset harrastukset sisällöksi seuraaville 60 vuodelle?
4) Ihmissuhdekriisi. Lapsettomuus koskettaa myös kaikkia muita ihmissuhteita. Yleisesti ottaen, tiettyyn ikään saapuessa ja etenkin naimisiinmenon jälkeen - jos naimisiin on päätetty mennä - alkaa lisääntyminen. Jos ei ala, ympäristö huomaa että jotain on vialla. Eikös noilla pitäisi jo olla..? Häistäkin on jo yli vuosi?
Paska juttu meille tahtomattamme lapsettomille, että suurin osa ihmisistä ei koskaan tule käsittämään, miten isosta asiasta on kysymys, eivätkä siten osaa huomioida tunteitamme. Minäkin alan vasta pikkuhiljalleen käsittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)