Vähäinenkin alkoholinkäyttö vaarantaa koeputkihedelmöityksen

Törmäsinpäs vahingossa tällaiseen, kun etsin tietoa ihan toisesta asiasta.

Pitääpä muistaa, jos joskus palataan tälle polulle...

Vieläkin raskaana ja ensimmäinen neuvola

Kymmenes viikko.

Olen kertonut parille työkaverille ja saanut ihastuttavan vastaanoton.

Ostimme vauvakirjan. Ja Herra Hakkarainen -pehmolelun. Ja sukat. Ja mini-Kånken-repun. Kaikkea, mitä vauva voi tarvita... en uskalla vielä ostaa oikeita vauvajuttuja. Ehkä seuraavan ultran jälkeen.

Pahoinvointi on loppunut melkeinpä kokonaan.

Iltaisin on välillä semmoinen vaikeasti kuvailtava vähän epämiellyttävä olo vatsassa. Väsyttää, mutta niin aina marraskuussa.

Tuntuu erilaiselta lukea yrittävien blogeja. Kamalalta. Haluaisin ottaa sen ahdistuksen pois. Tiedätte mitä laittaisin tilalle.

Kävimme neuvolassa. Juttelimme yli tunnin asioista. Saimme mukaan kasan paperia tärkeimmistä. Mieheltä kysyttiin, miltä nyt tuntuu, ja vastaus oli kai liian filosofinen, koska hoitaja näytti hymyilevältä kysymysmerkiltä. (Mies sanoi vähän eri sanoilla, että jokainen päivä tuntuu nyt erityiseltä. Ehkä miehet ei yleensä sano sellaista neuvolassa. Tai tarkemmin ajatellen, missään.) Mutta ei se mitään. Verenpaine oli hyvä ja painoni oli noussut kröhöm neljä-viisi kiloa. Hoitajan mukaan se on normaalia ja mukana on turvotusta.

Kai sitä voi pikkuhiljaa alkaa varovaisesti ajatella, että ihanan auvoisan kuukautisettomuuden lisäksi meille on myös tulossa vauva.

It's a girl

Yhdeksäs viikko.

En jaksa istua tietokoneella pitkiä aikoja. Vietän enemmän aikaa sohvalla haaveilemassa miehen kanssa. Ajattelen meidän pientä perhettä paljon, ja se on vienyt tilaa muilta ajatuksilta.

Pahoinvointia on ollut vähän enemmän, mutta ei oksentamiseen asti. Mikä tahansa häiriötekijä yleensä auttaa: kävelylenkki, syöminen tai vaikka tv:n katselu. Kunhan tekee jotain muuta kuin mitä oli tekemässä, kun paha olo alkoi.

Pahin nälkä on rauhoittunut, ja sen myötä ruokakaan ei maistu niin ihmeellisen herkulliselta. Ehkä parempi näin.

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä. Varhaisultrasta tuli luottavainen olo, kun ultrassa näkyi selvästi sykkivä sydän, pää, suora selkä ja vartalon sivuilla pienet nystyrät, joista tulee kädet ja jalat. Meidän pikkuinen. Liikutun, kun luen alkion kehitysvaiheista. Tällä viikolla ruskuaispussia ei enää tarvita, ja se surkastuu pois! Mikä suuri edistysaskel! Tuntuu kuin se olisi jo huomenna esiintymässä koulun näytelmässä. Nenäliinat mukaan.

Tänään kuulin ensimmäisen raskausuutisen pitkään aikaan niin, että pystyin suhtautumaan melko neutraalisti ja onnittelemaan vilpittömästi. Oikeastaan ajattelin, että se on vasta niin alussa, mitä tahansa voi tapahtua - olen itse pidemmällä! Hullua. Uutta.

Niin, ja se lapsi, joka sai alkunsa meidän lapsettomuuden aiheuttamasta paniikista, syntyi myös hetki sitten. Se on tyttö.

Kolme sydäntä

<3<3<3

Tänään yhdessä lääkärin huoneessa sykki neljäkin sydäntä, ja kolme niistä oli meidän: minun, miehen ja meidän yhteisen pikkuisen.

Meidän pikkuisella oli jo pää ja peppu. Pieni sykkivä sydän. Ja lapsivettä siinä ympärillä.

Mitat näyttivät juuri oikeita viikkoja ja päiviä.

Tässä hän on:

Hän esittelee kuvassa ruskuaispussiaan.

Maailmaan on tulossa uusi henkilö. Siellä hän on, matkalla meille. Meille!

Voi rakkaus.

Esi-isänpäivä

Tänään maailman paras tuleva isi sai lahjan ja aamiaisen, ja sen jälkeen käytiin moikkaamassa esi-isiä hautausmaalla. Oli mukavaa. Oli sateista, harmaata ja tuulista, ja kynttilä sammui monta kertaa matkalla haudoille. Kerrottiin uutinen ensimmäisenä näille kaikista luotettavimmille sukulaisille. Vaikuttivat tyytyväisiltä: eivät puhaltaneet kynttilää sammuksiin.

Loppupäivä menee sitten elävien sukulaisten parissa.

Herhiläiset

Seitsemän viikkoa.

Ultra on vasta ensi viikolla, koska haluttiin juuri sille lääkärille, joka hoiti meidät tähän siunattuun tilaan. Sanomaan kiitos.

Vatsani on pienoinen ongelma. Tai siis iso ongelma, se on siis aika iso. Ihmiset tuijottavat sitä. Tai oikeastaan eivät tuijota, koska sehän on epäkohteliasta. Ihmiset vilkuilevat sitä monta kertaa peräkkäin niin, etten huomaa. Paitsi että huomaan erittäin hyvin. Ihmiset puhuvat raskauksista, vauvakuumeista, tarkkailevat muiden syömisiä ja tänään jouduin keskelle raskaana olevia ja uutisia ja tuntui kuin olisin herhiläisparven keskellä. Mitä kukakin söi? Kenen lautasella ei ollut graavilohta? Nyt olisi hyvä hetki muidenkin kertoa, jos on uutisia! Esiin vaan!

Ajattelin: haistakaa paska. Haistakaa paska te pikkukakkosta odottava, puolivälin ylittänyt ja rouva Minulla raskaus alkoi näkyä viikon 21 jälkeen. Haistakaa paska ehjine munasarjoinenne, toimivine torvinenne ja hedelmällisine kohtuinenne. Haistakaa raskaus on maailman luonnollisin asia. Haistakaa paska vihjailuinenne ja merkitsevine katseinenne: Kun vatsasi on noin iso, niin täytyyhän sen olla jo niin pitkällä, että sinun pitää kertoa. Muutkin kertoivat! Rouva Tänään 12 viikkoa täynnäkin kertoi, ja sun maha on kuule SELVÄSTI ISOMPI!

Jooooo. Tein jo yhdessä toisessa seurassa sen harhautusliikkeen, että kerroin vastaanottaneeni raskausonnitteluja vuodesta 2005 (mikä on ihan totta). Mutta en jaksaisi järkyttää/nolata ihmisiä (niitä joita tapaan harvoin) koko ajan, vaikka luun kurkkuun paneminen onkin just mitä niille haluankin tehdä. Koska sanon nyt suoraan: se ei ole raskaus, joka vatsaani pullistaa. Alkion koko on 4-8 millimetriä, jos siellä edes on mitään alkiota. Että pitäkää nyt turpanne kiinni ja silmänne ylhäällä ja ihminen kertoo, kun ihminen on valmis kertomaan. Ja Rouva 12 viikkoa on minua VIISI VIIKKOA EDELLÄ JA kertoi asiasta ensimmäistä kertaa TÄNÄÄN!!!

Että silleen. Taitaa olla pikkunen kipukohta tässä. En ehkä ole ihan vielä yli lapsettomuudesta. Kröhöm.

Suru joka jäi

Tapasin tänään erään naisen. Hän on viisikymppinen, menestynyt urallaan, nähnyt maailmaa. Hän elää mitä ilmeisimmin onnellisessa avioliitossa. Elämä on tuntunut merkitykselliseltä. Ja silti, edelleen, pari vuosikymmentä myöhemmin mukana kulkee suru siitä, että lapsia ei koskaan tullut. Kuinka kaunis ja sydämellinen nainen, voisin niin kuvitella hänet äidiksi. Ja silti hänelle ei sitä annettu.

Tuntuu hirvittävän epäreilulta. Niin pienen pieni kohta on eri tavalla, ja tässä sitä vain kirjoittelen raskausoireita muistiin. Odotan ensimmäistä ultraa. Maailmani on jo revennyt irti siitä toisesta maailmasta, jossa olisin saattanut olla tuo nainen. (Ja voihan niin vieläkin käydä.) Ajatus on samaan aikaan kauhean surullinen ja toisaalta lohdullinenkin - että suru jää ikuisiksi ajoiksi, mutta sen kanssa voi elää.

Syöttöpossu, syöttöpossu, dormez-vous?

Seitsemäs viikko.

Pahoinvointi olikin vain tilapäinen häiriö, yksi vartin mittainen kohtaus. Sen sijaan minulle on kehittynyt erittäin vaativa nälkä seuranaan majesteetillinen ruokahalu. Nälkä on esimerkiksi työpäivän jälkeen niin kova, että mahaan sattuu. Ruoka maistuu i h a n a l t a. Ruisleipä ja juusto on parasta ikinä. Kävimme sunnuntaina markkinoilla ja makkaran tuoksu viekoitteli grillin luokse. Grillattu makkara sinapilla maistui taivaalliselta.

(Minähän en ole niitä naisia, joita makkaran tuoksu viekoittelee, paitsi korkeintaan erämaavaelluksen jälkeen.)

Hay Day -pelissä on possu, joka osoittaa suutaan sorkalla vinkiksi siitä, että sinne pitäisi saada täytettä.

Sellainen olo on minulla. Ei tulisi enää mieleenkään, että saattaisin unohtaa syödä! Ja jos aluksi maha tuntui vetävän vain pieniä annoksia, nyt se vaatii enemmän ja useammin.

Toinen läpitunkeva tuntemus on väsymys. Ensin luulin, että olen tulossa kipeäksi, mutta sitten älysin yhdistää pisteet. Onneksi nyt on marraskuu, joten on melko normaalia nukahdella työpisteen ääreen. Jään pohtimaan, olisiko myös normaalia ottaa pienet nokoset työpöydän alla...