Kyllä se siitä eli Synnytys lähestyy

Eilen illalla tuli ensimmäisen kerran kipeitä supistuksia. Selvästi niitä ensimmäisiä, joissa miettii että onkohan tämä nyt jo sitä, ja jos tätä tarvitsee erikseen miettiä niin tietää, että se ei ole vielä sitä. Kumminkin sellaista ikävän tuntuista tylppää kipua alavatsalla ja melonin tuntuista painetta lantiossa ja vähän taisi reisiinkin säteillä.

Mies alkoi vinkumaan, että miksi supistuksia tulee vain, kun hän on paikalla.

Tämä perustuu ilmeisesti olettamukseen, että tiedotan jokaisesta supistuksesta myös miehen ollessa töissä. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, olen välillä kertonutkin päivän aikaisista supisteluista... Mutta nämä olivat siis ensimmäiset, joissa tuntui vähän enemmän kipua.

Kysyin, eikö ole mukavampi, jos hän on paikalla, kun synnytys alkaa.

Sitten katsottiin futista ja hengittelin ja lämmitin vatsaa kauratyynyllä ja lopulta pääsin sänkyyn ja sain nukahdettua.

Aamulla kipeitä supistuksia tuli pari lisää.

Mies: "Kyllä se siitä."
Minä: "Kyllä se siitä?"
Mies: "Niin. Ei tämä loppuelämää kestä."

Jahas.

Enpä tiedä. Ei tuohon voi oikein lisätä mitään. Mieleen tuli vain hakea vasara, kajauttaa sillä miestä kämmenselkään jotain kovaa alustaa vasten, ja sanoa että kyllä se siitä. Se menee hei ohi, mitä siinä irvistelet.

---

Siinä synnytyskertomuksen esinäytös. Mietittäväksi jää, missä vaiheessa mies mahtaa haluta seuraavan tiedotteen tilanteen etenemisestä, kun tämä oli selvästi too much information? A) Lähden tästä synnärille B) Pää näkyy C) Voit tulla katkaisemaan napanuoran.

Puolimatkassa

Humps vaan, puolimatkan krouvi tuli vastaan. Tässä sitä istuskellaan. Bambinosta on tullut meille rakas. Nyt kun hän liikkuu, antaa elonmerkkejä ja vaikka potkaisee miestä korvaan, hän on hyvin konkreettinen henkilö jo. Jännityksellä odotamme tietoa sukupuolesta. Äitini on varma, että sieltä on tulossa poika. Poikasikiöt kuulemma liikkuvat enemmän, ja kai tämä liikkuu suht paljon.

Kaikkien vauvaoppaiden lukemisen jälkeen tuli ilmi, että miehen maailmassa ei ole silti ihan itsestäänselvää, että vauvan saapumisen jälkeen entiset kotityöt säilyvät entisellään, ja lisäksi pitää hoitaa yhden uuden kokonaisen ihmisen kaikki asiat.

Tiedätte sen lauseen, "kun sinä jäät kotiin". Se on aika harhaanjohtavasti sanottu. Se kuulostaa siltä, kuin kotiin jäävä saisi 8 tuntia lisää vapaa-aikaa päivään, ja tämän ajan voi sitten käyttää kotitöiden tekemiseen. Tai itse asiassa, aika leppoisaa se tulee olemaan, kun kyllähän nyt kuka tahansa tekee muutamassa tunnissa pyykit ja tiskit, jos on kotona joka päivä, ja lopun aikaa voi puuhailla jotain kivaa. Miehen kuvitelmissa rankkaa voi olla se, jos hän joutuu työpäivän päälle tekemään ihan niitä samoja kotihommia, mitä tekee nytkin.

Voi tietysti olla, että bébé tekee yönsä parin kuukauden iässä, ja elämme onnellista auvoa pyykin ja pullan tuoksussa. Voi olla, että on tosiaankin valitettava poikkeustilanne, jos ruoka ei ole pöydässä miehen tullessa kotiin töistä.

Onneksi, onneksi asia tuli puheeksi. Olen nääs paljon parempi näiden worst case scenarioiden kanssa.

Ettei kaatuisi kallis lasti

Näin äsken tuoreen isän vaunukävelyllä. Vain tuore isä ajaa vaunut niin varovasti sadekourun yli, pyörä kerrallaan. Niin söpöä, että en kestä.

IUI: miesnäkökulma

http://nyt.fi/20130424-anonyymit-elaeimet-74/

Mies kirjoittaa

Kuten tässä blogissa on mainittu, olemme yrittäneet saada pientä nyyttiä jo puolitoista vuotta. Yrittäminenhän on mitä mukavinta, mutta toistaiseksi on tullut vastaan liian monta pettymystä, kun toivottua tulosta ei ole kuulunut.  Prosessin aikana olen miettinyt useasti sitä, millainen isä aion olla ja millä tavalla tehdä tietyt asiat. Lisäksi olen ehtinyt nähdä paljon elävän elämän esimerkkejä siitä kuinka omasta mielestäni tulee toimia lasten kanssa ja myöskin paljon ”ei näin” –tapauksia.

Olen loppuun asti mahdollisimman positiivinen ihminen, mutta kuitenkin mielestäni realisti. Uskon, että paremman puoliskon tuleva operaatio mahdollistaa meille kolmannen jäsenen tiimiin. Tai viimeistään sitten ne hedelmöityshoidot. Omassa päässäni ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että ”Kyllä tämäkin onnistuu” ja ”Olemmehan me menneet aina vaikeuksien kautta voittoon”. Aina on tietenkin adoptio, mutta tässä vaiheessa se tuntuu vielä kaukaiselta kun on nämä ensimmäiset erikoiskortit käyttämättä. 

Paremmalla puoliskolla on kovat kuukautiskivut. Tämän lisäksi henkisellä puolella on pettymys ollut aika kova erityisesti sen muutaman päivän ajan kuukaudessa, jolloin kivut ovat kovimmillaan. Kuukautisten aikana henkinen ja fyysinen kestävyys on kuopassa enkä usein osaa sanoa oikeita sanoja, jotka lohduttaisivat häntä tai veisi ajatukset pois hetkellisestä epätoivosta.  Yritän kuitenkin ja keitän meille teetä. Välillä koen, että minunkin pitäisi kärsiä samaan aikaan, jotta ymmärtäisin saman kivun ja pettymyksen. Voin vain samaistua pettymykseen. Kipujen lievennyttyä palaa taas usko meidän yhteiseen projektiin.

Olemme useasti jo sisustaneet mielessämme pienen vipeltäjän huoneen ja kerranneet, kuinka kasvatetaan hyvä ja mukava ihminen, joka olisi onnellinen (lue: bebé).  Kuitenkaan tuleva lastenhuone eli nykyinen työhuone ei ahdista sen takia, että sen käyttötarkoituksen pitäisi olla jotain muuta kuin mitä se nykyään on. Elämä on kaikilta muilta osin tällä hetkellä kuin sadusta.

Itse en ole ollut pienten vauvojen kanssa paljoakaan tekemisissä elämäni aikana. Muutaman kerran olen pidellyt vauvaa sylissä. Omat jännityksen aiheeni liittyvätkin vauvan tekniseen hoitamiseen (vaipanvaihto yms.). Parempi puolisko sanoo aina, että kyllä sen oppii nopeasti. Niin kai se on. Muistan yhden tuttavapariskunnan, jotka tulivat kylään 3 kk vanhan vauvan kanssa. Sain pidellä vauvaa hetken sylissä ja jännitti etukäteen niin vietävästi.  Siinä pikku pallero oli ihan mukavasti sylissäni, kunnes kakkasi housuunsa oikein äänekkäästi (ei hätää: oli vaipat). Se on naurattanut vieläkin kun muistelen tilannetta. Olikohan se jokin tykkään sinusta –viesti, kun siinä vaiheessa ei pienen nyssykän viestintä ole vielä kovin monipuolista?

Haluan tulevaisuudessa osallistua tiimin uuden jäsenen hoitamiseen mahdollisimman paljon. Silti vähän jännittää. Voiko se mennä rikki? Ei kai sentään. Olen entinen maalivahti, joten uskon, että minulla on hyvä koordinaatio ja vauva pysyy hyvin näpeissä. Entä tykkääkö se olla minun kanssa kaksistaan kotona kun äiti on poissa? Olenkohan sen mielestä ihan tylsä? Ai niin. En muuten osaa sellaista vauva-lässytystä. Se pitää opetella! Onkohan niihin jokin opaskirja vai ovatko ne sellaisia kirja+kasetti –tyyppisiä?

Tavoite: ensi jouluna rouvalla on graavilohikielto! Ja uskon vakaasti, että tämä toteutuu.

Terveisin

Se toinen, joka odottelee varpajaisia

P.S. Palatakseni positiiviseen elämänasenteeseen: auttaa aivan älyttömästi kun on ihana ja rakastava kumppani yhdessä taistelemassa kaikkia näitä pieniä töyssyjä vastaan.

Miesnäkökulma

Sain vähän aikaa sitten ajatuksen, että kun tämä projekti nyt väistämättä pitkittyy niin että mieskin alkaa sen huomata, voisin antaa miehelle puheenvuoron täällä blogissakin. Haluaisin itse lukea hänen ajatuksiaan, ja kysyinkin jo haluaisiko hän jakaa ne täällä. Mitäs sanotte, kiinnostaako sellainen? Jos mieleen tulee kysymyksiä, voitte laittaa niitä tuonne kommenttiboksiin. Mies sitten ehkä vastaa. :)