Herhiläiset

Seitsemän viikkoa.

Ultra on vasta ensi viikolla, koska haluttiin juuri sille lääkärille, joka hoiti meidät tähän siunattuun tilaan. Sanomaan kiitos.

Vatsani on pienoinen ongelma. Tai siis iso ongelma, se on siis aika iso. Ihmiset tuijottavat sitä. Tai oikeastaan eivät tuijota, koska sehän on epäkohteliasta. Ihmiset vilkuilevat sitä monta kertaa peräkkäin niin, etten huomaa. Paitsi että huomaan erittäin hyvin. Ihmiset puhuvat raskauksista, vauvakuumeista, tarkkailevat muiden syömisiä ja tänään jouduin keskelle raskaana olevia ja uutisia ja tuntui kuin olisin herhiläisparven keskellä. Mitä kukakin söi? Kenen lautasella ei ollut graavilohta? Nyt olisi hyvä hetki muidenkin kertoa, jos on uutisia! Esiin vaan!

Ajattelin: haistakaa paska. Haistakaa paska te pikkukakkosta odottava, puolivälin ylittänyt ja rouva Minulla raskaus alkoi näkyä viikon 21 jälkeen. Haistakaa paska ehjine munasarjoinenne, toimivine torvinenne ja hedelmällisine kohtuinenne. Haistakaa raskaus on maailman luonnollisin asia. Haistakaa paska vihjailuinenne ja merkitsevine katseinenne: Kun vatsasi on noin iso, niin täytyyhän sen olla jo niin pitkällä, että sinun pitää kertoa. Muutkin kertoivat! Rouva Tänään 12 viikkoa täynnäkin kertoi, ja sun maha on kuule SELVÄSTI ISOMPI!

Jooooo. Tein jo yhdessä toisessa seurassa sen harhautusliikkeen, että kerroin vastaanottaneeni raskausonnitteluja vuodesta 2005 (mikä on ihan totta). Mutta en jaksaisi järkyttää/nolata ihmisiä (niitä joita tapaan harvoin) koko ajan, vaikka luun kurkkuun paneminen onkin just mitä niille haluankin tehdä. Koska sanon nyt suoraan: se ei ole raskaus, joka vatsaani pullistaa. Alkion koko on 4-8 millimetriä, jos siellä edes on mitään alkiota. Että pitäkää nyt turpanne kiinni ja silmänne ylhäällä ja ihminen kertoo, kun ihminen on valmis kertomaan. Ja Rouva 12 viikkoa on minua VIISI VIIKKOA EDELLÄ JA kertoi asiasta ensimmäistä kertaa TÄNÄÄN!!!

Että silleen. Taitaa olla pikkunen kipukohta tässä. En ehkä ole ihan vielä yli lapsettomuudesta. Kröhöm.

DDSS*

Taas uusi variaatio samasta teemasta:

Meidän työpaikalla on raskausepidemia. Mulla on kuukautiset. Niinpä, kun tänään olin juuri vuotanut keskikokoisen tamponin ja kolmen pisaran siteen ääriään myöten täyteen, työkaveri kysyi iloisesti, onko vatsani turvonnut samasta syystä kuin näillä muilla? Sitä on liikkeellä! Olenko siis raskaana? Toinen työkaveri siinä vieressä komppasi, olivat siis yhdessä aamukahvilla arvioineet vatsakumpua.

Olin kiitollinen, että vatsani jätettiin tällä kertaa paijaamatta. Mutta silti. Voi nyt vittu.

 *) Different day, same shit

"No löytyikö sieltä mitään?"

Rakkaan mieheni sisko, tuleva terveydenhuollon ammattilainen, asetteli sanansa niin huomaavaisesti, kun kyseli leikkauksen tulosta. Siellä koulussako tuota asennetta opetetaan? Vai olenko vaan niin helvetin terveen oloinen, että on aivan uskomatonta että jotain vikaa voisi olla? Tai ehkä vaan niin selkeästi luulosairas?

Mitä oikein teen väärin?

Rock bottom

Olen rikki. Sisälläni on teräviä lasinsiruja. Päässäni hakkaa kolme moukaria. Sydän on murtunut.

Sain raivarin miehelle. Hän meni lausumaan sanat: "voimmehan me odottaa kuusi kuukautta leikkausta, jos sen jälkeen pääsemme heti hoitoihin."

"OLITKO SINÄ VITUN IDIOOTTI PAIKALLA KUN LÄÄKÄRI KIRJOITTI KOLME PÄIVÄÄ SAIKKUA SIKSI ETTÄ OLEN NIIN KIPEÄ? MISSÄ OLIT KUN SOVITTIIN ETTÄ ENÄÄ YHDET KUUKAUTISET? MINÄ EN JAKSA ENÄÄ KUUTTA KUUKAUTTA, JAKSAN EHKÄ YHDEN. YHDEN! KUUDESTA KUUKAUDESTA OLEN KUUSI VIIKKOA HELVETIN KIPEÄ, HELPPOHAN SE ON SANOA ETTÄ PUOLI VUOTTA MENEE TUOSTA VAIN KUN VOI VAIN ISTUA SIINÄ JA KEITTÄÄ TEETÄ. EPÄILEN ONKO SUA IKINÄ SATTUNUT NIIN PALJON. YMMÄRRÄTKÖ OLLENKAAN ETTEI KUUKAUTISTEN ALKAMISESSA OLE KYSE MISTÄÄN PETTYMYKSISTÄ, VAAN NIISTÄ SAATANALLISISTA KIVUISTA, JOIDEN KANSSA EI TODELLAKAAN EHDI MIETTIÄ JOTAIN LAPSEN SAAMISTA. Eikä kukaan kysy, jaksanko vielä. Et edes sinä."

"No jaksatko?"

"EN!"

Yrityskierto 20, kierron päivä 7 ja voimat alkavat tosiaan olla lopussa.

Daft Punk: Harder Better Faster Stronger

Don't panic

Olemme alkaneet kertoa lähipiirille laajemmin lapsettomuusongelmasta.

Se näyttää nostattavan pienimuotoista paniikkia. En tiedä, johtuuko siitä että meillä on miehen kanssa muuten asiat niin hyvin tällä hetkellä. On koti johon mahtuisi kolmaskin perheenjäsen, tarpeeksi työtä ja terveelliset elämäntavat - ei mitään syytä, miksi lapsia ei tulisi silloin kun halutaan ja niin monta kuin halutaan. Nyt onkin uhkana, ettei lapsia tule, ja tämä yllättäen herättää joissain ihmisissä pelon samasta kohtalosta. Sinkkuystäväni alkoi hermoilla epäillyn PCO:n aiheuttavan hänellä melko varmasti ongelmia raskautumisessa. Hänellä ei ole parisuhdettakaan, mitä joku voisi pitää suurempana ongelmana näistä kahdesta. Miehen sisko ilmoitti aikaistavansa suunniteltuja häitä vuodella, ensi vuoden kesältä tälle kesälle. (Tiedämme kaikki mitä häiden jälkeen tapahtuu.) Miehen kaveri alkoi miettiä, pitäisikö heidänkin aloittaa yritys siltä varalta että ongelmia tulee. Helposti kahden lapsen äidiksi tullut kaverini ei pystynyt oikein ajattelemaankaan tätä kauheutta, vaikutti siltä että hän oli juuri kuullut syöpäuutisen.

Pitääkö kotimme julistaa kriisialueeksi? Tarvitsemmeko hätäapua? Onko se tarttuvaa?

Toivon, että tämä olisi jo ohi, eikä vasta alussa. Mieluusti alkaisin tutustua adoptioon vaihtoehtona, jos lapsettomuus on kohtaloni. Mutta kun. On se mahdollisuus. Ehkä 50-50. Että kuitenkin saamme lapsen. Ja sitten on ollut ihan turhaa hermoilla.

Mitä siitä kertoisin

Kerroin tyttöjen illan jälkeen yhdelle tytöistä. Hän sanoi kaikki väärät asiat, ja myös muutaman oikean. Kai tämä vaan on niin vaikeaa käsittää sellaiselle, joka on joutunut odottamaan niin vähän aikaa. Eikä koskaan oikeasti miettimään, että entä jos ei ja mitä teemme sitten. Ne nopeasti mieleen tulevat asiat ovat niin hölmöjä. Voitte lainata meidän lapsia, 80% kuitenkin onnistuu ja kyllä tekin vielä ja on niitä muitakin vaihtoehtoja. Pitää vain lakata yrittämästä. (Sinäkin Brutukseni?!) Itku tuli vähän molemmille, minulle myös vähän sen tajuamisesta, että tuo toinen ei tule koskaan ymmärtämään. Mutta saan soittaa vaikka keskellä yötä, lohduttaa se ajatus silti.

Ystävän mielestä meidän lapsettomuus on paljon pahempi asia kuin heidän aviokriisi. Onko tosiaan? En ole ihan varma. Minusta aviokriisi olisi pahempi, menettäisin ehkä jotain mitä minulla jo on. Minulla on ihana mies, joka on itse valittu ja juuri minulle sopiva. Lapset voi olla vaikka kuinka hirveitä. Sairaita, ikäviä, vaativia, hankalia, ärsyttäviä. Mies tuo minusta hyvät puolet esiin, entä jos lapsi tuokin ne huonot? Jos valinta pitäisi tehdä, pitäisin mieluummin parisuhteen ilman lapsia kuin antaisin sen tuhoutua lasten takia. Jollakulla toisella voi olla toisinpäin. Juuri nyt ajattelen näin.

En ole siitäkään varma, oliko kertominen hyvä asia. Miettiikö se toinen sitä liikaa, tuleeko kaikesta sitten hankalaa sen takia, että toinen ei ymmärrä, ja yrittää väärin, ja on liian varovainen, eikä kuitenkaan osaa? Saako tästä sitten ollenkaan lomaa, jos kaikki tietää? Missä saa sitten olla rauhassa ihan vaan oma vanha itsensä, eikä joku tahtoen tai tahtomattaan lapseton henkilö?

Mitä te muut ajattelette läheisille kertomisesta, voittaako hyvät puolet ne huonot?

Plop, sanoi haikara

Joillekin lapsia näyttää plopsahtelevan kuin plussapisteitä. Esimerkkejä omasta tuttavapiiristäni:

Heti ehkäisyn jäätyä pois. (Joillakin käy tuuri.)
"Meille tulee sitten vain tyttöjä." Plop, plop, plop. Kaikki tyttöjä. (Aargh!)
9 kuukautta häiden jälkeen. Plop. (No voi nyt..!)

Mutta myös:
Yhden illan jutusta. Plop.
Parisuhteen ollessa tauolla. Plop (toisen miehen kanssa).
Vakavasti masentuneelle. Plop, plop.
Kondomin ja jälkiehkäisyn läpi. Plopeti plop.

Ja toisaalta:
Maailman herttaisimmalle, äidillisimmälle henkilölle neljän vuoden odotuksen jälkeen. Plop! Tästä tykkään. Siitä siis, että se lopulta tapahtui. Sydämiä!

Oma ryhmänsä ovat tietysti ne, jotka tekivät jonkin ratkaisevan muutoksen, jonka avulla raskaus alkoi. Lakkasin stressaamasta, join greippimehua, nostin takamuksen tyynylle. Vai olisiko se johtunut vain siitä, että viimeksi olit yrittänyt kolme kiertoa, nyt neljä? Että se on ihan vaan enemmän, ei paremmin?

Miten se menikään: elämä on tuntevalle tragedia, ajattelevalle komedia? Näin se vähän on. Huonona päivänä tämä on käsittämättömän ahdistavaa, hyvänä päivänä jotenkin huvittavaa. Eihän tässä ole mitään järkeä! Aika sokea haikara saa olla, että näin pahasti sössii hommansa. Vai mistäs ne lapset taas tulikaan?

Sain tänään ensimmäisen ääliö-Anonyymikommentin tyyliin "en jaksanut edes lukea blogiasi, mutta ajattelin tulla pikkasen arvostelemaan elämääsi nimettömänä". Että terve vaan. Anonyymillä oli kyllä sinänsä hyvä pointti. Seksielämä on erittäin suuressa vaarassa, kun lapsentekoprojekti pitkittyy. Se lapsenteko (no on se vähän ärsyttävä sana), joka toisilla tarkoittaa oikeaan sukupuoleen ja syntymäkuukauteen tähtäämistä, muuttuu toisilla ihan toisen luokan tekemiseksi. Yhteistä näille on se, että yritetään vaikuttaa asiaan, johon ei oikeasti pysty itse vaikuttamaan. Sitä joko on hedelmällinen, tai ei ole. Tai jotain siltä väliltä. (okei sitten on ne, jotka harrastaa seksiä kerran kuussa. En oikein tiedä mitä ajatella siitä. Ilmeisesti se tyyli ei oikein toimi, kun ovat iso ryhmä lapsettomuuslääkärin vastaanotolla?) Olisi hirmu kiva, jos jossain olisi tutkittu tätä asiaa. Että auttaako se äheltäminen, tuleeko tuloksia. Toistaiseksi olen ajatellut, että turhasta tähtäilystä on enemmän stressiä ja harmia kuin hyötyä.

Älä tee tätä kotona eli Kodin kuvalehden juttu lapsettomuudesta

Luin mökillä jonkun sinne jättämää kesäkuun Kodin kuvalehteä. Pahaa aavistamatta luin jutun Onni täällä vaihtelee. Kuvissa näkyy pariskunta ja kaksi pientä lasta. Taas yksi kannustava selviytymistarina? Tai sitten ei. Siinä on esitelty tähän mennessä järkyttävin varoittava esimerkki lapsettomuudesta, minkä olen kuullut.

Ensinnäkin, pari "ei osannut puhua tunteistaan, joten riiteli roskapusseista." (noo, aika perussettiä. Tälle voi vähän nauraakin. Haha.) Suhde ei voi hyvin, mutta nainen miettii, että tuossa olisi hyvä isä lapsille. (Eli, olette yhdessä lasten takia jo ennen kuin lapsia edes on? Eikö se ole vähän...outoa?) Nainen myös päättää, että tekee itsemurhan, jos ei saa lasta siihen mennessä, kun täyttää 45. (Nyt alkaa pelottaa.) Yrittäessä ja lapsettomuushoidoissa vierähtää seitsemän vuotta, missä ajassa naisesta kehittyy arvaamaton raivopää, joka paiskoo astioita, kun näkee raskaana olevan naisen kaupassa, ja repii miehen paidan, kun tämä ottaa kaiken liian rauhallisesti.

Entäs sitten, kun kaiken tuskan päätteeksi raskaus saadaan alulle? Nainen ei uskalla iloita, vaan pelkää jokaista vessakäyntiä. Tietenkin. Ai, ja sanoin vahingossa tuskan päätteeksi. Silly me. Lapsia on siis tulossa kaksi, ja toinen menetetään. Nainen jää vellomaan menetyksen suruun, kuvatekstissä lukee "keskoskaapin luona vastentahtoisesti 2008". Loukkaantuu, kun häntä käsketään hoitamaan elävää lastaan. Onneksi lapsella on hyvä isä, eli edes yksi vanhempi. Äidillä menee vuosi, ennen kuin hän tajuaa olevansa äiti. Jälkipyykissä riittää pestävää vielä pitkäksi aikaa.

Olen raivoissani. Kaikki se ahdistus, pettymykset, kyyneleet, tuhosit oman elämäsi, parisuhteesi ja kaiken kurjuuden huipuksi piti riistää siltä hartaasti toivotulta lapselta hänen elämänsä tärkein ihmissuhde? Voi vittu! Menikö vähän överiksi? Ja nyt: "kunpa olisin osannut käsitellä asiaa kypsemmin." Etten paremmin sano!

Kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus lisääntyä. Mutta onko kaikilla oikeus saada lapsettomuushoitoja? Saako lapsettomuudesta johtuvaa masennusta hoitaa hedelmöityshoidoilla? Onko se oikein syntyvää lasta kohtaan? Millainen äiti tulee naisesta, jolle lapsen saaminen on pakkomielle?

Särkyvää

Terveisiä pohjalta. Luulin olevani tukevasti maan pinnalla, kun isku yllättävältä taholta romahdutti suoraan kuoppaan. Yksi ystävistäni otti lapsettomuusaiheen puheeksi puolihuolimattomasti, muka sattumalta. Oli kuulemma lukenut lehdestä jutun aiheesta, oli ollut hyväkin artikkeli. (Hänellä itsellään asia ei ole ajankohtainen.) Odotti kohteliaasti vähän yli vuoden häistä, ennen kuin kysyi. Yhtäkkiä näin sieluni silmin kaikki tutut ja puolituntemattomatkin katsomassa kalenteria ja tuumimassa: "Onkohan heillä lapsettomuusongelma? Näyttävät tykkäävän lapsista, tuskinpa ilmankaan haluavat jäädä."

Haluaisin kontrolloida edes jotain osaa tästä. Edes sitä, kenelle kerron ja kuka saa tietää. Pitikin mennä aloittamaan yritykset heti häiden jälkeen, niin ennalta-arvattavaa.

Itkin vähän. Okei, paljon. Ja koska asioiden analysointi helpottaa oloani, vie tunteet kauemmas ja auttaa ymmärtämään mitä käyn läpi, lopuksi muistin, että Mitä tämä kaikki tarkoittaa -listani ei ole vielä täydellinen.

Mennäänpä vielä kerran, alusta:

Lapsettomuus on
1) Sairaus. Ei Jumalan rangaistus, karma tai kohtalo. Se ei johdu liiasta yrittämisestä, työstressistä tai väärästä asenteesta sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Siitä voi parantua, mutta paraneminen ei ole varmaa. Tästä seuraa epävarmuus. Epävarmuus on melko sietämätön tunne, joka estää surun käsittelyn ja elämän suunnittelun.

2) Eksistentiaalinen kriisi. Kuka minä olen, jos en äiti? Pelkkä työntekijä/vaimo/tytär? Mistä saan tarkoituksen elämälle, jos jään ilman lapsia? Otanko hoivattavakseni jonkun toisen hylkäämän lapsen, vai tuleeko tilalle jotain ihan muuta?

3)  Parisuhdekriisi. Keitä me olemme, jos emme vanhempia? Riittääkö matkustelu ja yhteiset harrastukset sisällöksi seuraaville 60 vuodelle?

4) Ihmissuhdekriisi. Lapsettomuus koskettaa myös kaikkia muita ihmissuhteita. Yleisesti ottaen, tiettyyn ikään saapuessa ja etenkin naimisiinmenon jälkeen - jos naimisiin on päätetty mennä - alkaa lisääntyminen. Jos ei ala, ympäristö huomaa että jotain on vialla. Eikös noilla pitäisi jo olla..? Häistäkin on jo yli vuosi?

Paska juttu meille tahtomattamme lapsettomille, että suurin osa ihmisistä ei koskaan tule käsittämään, miten isosta asiasta on kysymys, eivätkä siten osaa huomioida tunteitamme. Minäkin alan vasta pikkuhiljalleen käsittää.

Miksi lapsia hankitaan?

Katsoin jokin aika sitten Yle Areenasta lapsettomuutta käsittelevää keskusteluohjelmaa. Siinä lapsettomuudesta kärsinyt nainen ja vapaaehtoisesti lapseton kertoivat näkemyksiään aiheesta. Jäin miettimään, kun jälkimmäinen sanoi jotakin siihen suuntaan, että nuorilta naisilta odotetaan lasten hankkimista, ja moni toimii näiden odotusten mukaisesti miettimättä sen enempää, miksi haluaa lapsia.

En ensin oikein ymmärtänyt, mitä vapaaehtoisesti lapseton oikein tarkoitti. Kunnes viime viikonloppuna tapasin appivanhempia ja muistin: viime aikoina kuulumisia on kyselty ihan tiettyyn tapaan. Jos näytämme miehen kanssa oikein onnellisilta tai meille on sattunut jotakin mukavaa, vastausta odotetaan erityisellä mielenkiinnolla. Sitten kun olemmekin vain voittaneet lotossa (no, emme ole oikeasti voittaneet, mutta vaikka nyt varanneet lomamatkan johonkin ihanaan paikkaan), niin vastaanotto on vähän hämmentynyt. Että tuostako olette noin iloisia? Eikö vauvauutisia vieläkään?

Mitään ei sanota ääneen, mutta tapaamisen jälkeen yleensä lähinnä kuukautisten aikaan itsestään muistuttava ajatus lapsettomuudesta tuntuukin yhtäkkiä kamalalta epäonnistumiselta.

Oma äitini ei ole yhtään sen parempi. Jo vuosia sitten kävi kerran niin, että äiti oli niin varma raskaudestani, että tuli silittelemään vatsaani. Pömpöttäähän se, niin kuin aina etenkin kuukautisten aikana, mutta... Perkele! Tästä pääsemmekin toiseen ärsytyksen aiheeseen: Miksi nainen muuttuu yhtäkkiä yleiseksi omaisuudeksi, kun on raskaana? Tai tarkemmin sanottuna, sekin riittää että näyttää raskaana olevalta! Olen nimittäin kokenut mahan taputtelun toisellakin kertaa, ja silloin kyse oli vanhemmasta naispuolisesta työkaverista kesätyöpaikassa. "Oi, onko sinulle käynyt onnellinen sattuma?" hän kysyi ja hyökkäsi hyväilemään alavatsaani hellästi. "Ai kuukautiset?" olisi pitänyt vastata, mutta tuijotin vain äimänä takaisin.

Niin, tosiaan. Ympäristö (lähes mikä tahansa ympäristö) odottaa, että nuori nainen hankkii lapsia. Jos ikä alkaa lähestyä kolmeakymmentä, talossa on mies eikä vauvauutisia kuulu, alkaa ihmettely. Toisissa piireissä vaivihkaa kierrellen, toisissa täräytetään kysymys suoraan. Vaikutus on sama: kun ihminen ei täytä ympäristön asettamia odotuksia, hän ahdistuu. Ja ehkä vaihtaa ympäristöä - vauva-arkea elävät ystävät jäävät taka-alalle. Minustakaan ei ole niin hauska tavata appivanhempia kuin ennen. Jostain syystä tiedän, kuinka kauan heillä meni häiden jälkeen raskautumiseen. Me olemme tuplanneet tämän ajan. Ihmekös tuo, jos ihmettelevät.

Toisaalta tiedän, että kun raskausuutinen pamahtaa ilmoille, näitä samoja ihmisiä on taas mukava nähdä, kun olemme taas onnellisia heille ymmärrettävästä syystä. Anoppi saa jo ties kuinka monta vuotta sitten ensimmäiselle lapsenlapselle hankituille vauvanvaatteille käyttöä. Minulla olo on kuin kuningattarella, jonka tärkein elämäntehtävä on saada kruununperillinen. Mikä asia nyt alkoi hieman ärsyttää. Tai sen verran, että meinasin jo puhaltaa pillit poikki koko lapsensaantiprojektin suhteen. Perkele.