Onpa ihanaa lukea uuden plussa-aallon satoa muista blogeista. Kunpa olisin silloin back then osannut luottaa siihen, että kaikki järjestyy... Niin monille, useimmille se on niin.
Odotellen mainitsi kommentissaan, että suhtautuminen muuttui sen jälkeen, kun potkut alkoivat tuntua. Ajattelin, että juu totta, muuttuuhan se ja konkretisoi asiaa ja onhan se valtavan ihanaa... Vasta nyt viikkoa myöhemmin oikeasti tajuan, miten ratkaisevan erilaista se onkin, että tuntee liikkeitä! Ensin ne tuntuivat jopa vähän häiritseviltä, oudoilta muljahduksilta. En ole tottunut siihen, että joku tönii minua kesken työnteon. Nyt sitten alan jopa vähän ymmärtää ihmisiä, jotka käyvät tökkäämässä nukkuvaa vauvaa. Liikkuu = hengissä. Sehän tässä on tärkeintä.
Bambinolla on jo yksi asia, joka saa hänet tanssimaan. Se on lounastauko. Aina lounastauon jälkeen, kun palaan työhuoneeseen, bileet alkavat. Jee, ruokaa!
(Congarumpujen soitto ei enää koskaan kuulosta samalta kuin ennen.)
Toinen hyvä hetki bongata liikkeitä on sängyssä köllöttely illalla. Mieskin on päässyt tunnustelemaan möyrintää ja pieniä potkaisuja.
Tähän asti olen ollut raskaana, tästä eteenpäin tunnen, että sisälläni kasvaa pieni ihminen. Se on iso muutos. Pikkuisesta on tulossa perheenjäsen meille. Kun lähdemme ulos, mies kysyy, muistinko ottaa bambinon mukaan?
Se on suloista. Se tuo hymyn huulille. Meidän pikkunen.
Raskauden aikana en tietystikään juo alkoholia. Haluan silti juoda välillä muutakin kuin vettä tai vissyä ruoan kanssa ja kilistää muiden kanssa a) lasilla jossa on jalka, b) juomalla jossa on väriä ja mielellään vieläpä c) nauttia mausta.
Kuohuviinistä opin kantapään kautta, että jos etiketissä ei lue sokeripitoisuutta, todennäköisesti sokeria on yhtä paljon kuin viinissä olisi alkoholia, eli äklömakean paljon. Uudenvuoden juhliin ostin vaaleassa pullossa myytävää skumppaa, joka meni ihan täydestä juhlissa, joissa kaikilla muillakin oli omia juomia mukana. Pullo jäi sinne juhliin, enkä harmi kyllä ottanut merkkiä ylös. Sokeria juomassa oli 4,7 %, siedettävä määrä. Mieskin joi tätä ihan tyytyväisenä.
Näitä olen tähän mennessä kokeillut:
Lehtikuohu
mustaherukanlehdistä tehty kupliva juoma
tuoksu muistuttaa sauvignon blancia
aika makeaa, mutta hyvää!
Torres Natureo 0% luomu punaviini
näyttää kauempaa viiniltä, tarkkasilmäinen tietysti huomaa, että "kyyneleet" lasin reunalta puuttuu
tuoksu yllättävän hyvä, kevyen viinin tuoksu
maku pienen pettymyksen mehumainen, vaikka tanniineja on vähän mukana
Torres Natureo 0% luomu valkoviini
näyttää valkoviiniltä
tuoksuu valkoviiniltä
maistuu aika hyvältä!
Ginger Ale
menee tuoppiin kaadettuna täydestä oluena
tuoksu paljastaa limppariksi
maku on ihan ok, mutta jos yhtään tykkää oluesta, niin alkoholiton olut on parempi vaihtoehto
sisältää inkivääriä...
Alkoholittomia oluita pitää myös testata, muutamia suosituksia olen jo saanutkin.
Meille on tullut tavaksi lukea aina viikon vaihtuessa vau.fi:n kuvaus seuraavasta raskausviikosta. 18. viikon kohdalla isän raskausviikoissa lukee, että äiti tuntee jo melko varmasti potkuja tässä vaiheessa.
...tai sitten ei.
Se johtuu varmaankin siitä, että olen aika harvoin vain paikallani tekemättä tai ajattelematta mitään. Illalla jaksan kuulostella vatsan tuntemuksia ehkä minuutin, ennen kuin käyn unille. Pikkuinen ei ole tähän mennessä ymmärtänyt juuri sillä hetkellä potkaista... Mutta jos kerran vau.fi sanoo, että liikkeitä tuntuu jo, niin pitäähän minunkin ne tuntea. :D Bambinohan on jo 17 senttiä pitkä, pienen oravan kokoinen!
Tuumasta toimeen: mies laittoi käden vatsalleni ja minä tunnustelin sivummalta ja tietenkin sisältä päin. Ehkä minuutin kuluttua ei ollut tuntunut vielä mitään. Ja sitten: *potk*
Tilasin ensimmäiset äitiysvaatteet netistä. Kävin vähän kiertelemässä kaupoissakin, mutta ainakin äitiyshousut olivat rumia ja suhteettoman kalliita. Netissä taas kauniita ja vähintään yhtä kalliita... Onneksi vanhat farkut ja legginsit mahtuu vielä, pömppis on aika ylhäällä niin housut ei pahemmin kiristä.
Iloisena olen pannut merkille, että tökeröt kysymykset ovat muuttuneet vain tökeröiksi kysymyksiksi. Kriisin keskellä loukkaannuin pienimmästäkin väärästä vihjaisusta, mutta nyt otin huumorilla muun muassa kysymyksen: Jos "se" on vasta seitsemänsenttinen, miksi vatsani on niin iso?
Kysyjä ei edes ollut Punahilkka, vaan ikäiseni naisihminen. :D Sentään synnyttäneet naiset ymmärtävät sanoa, ettei raskaus näy vielä yhtään. Pääsen vakuuttelemaan, että kyllä se näkyy ihan selvästi. On ollut ihana keskustella toisten naisten, äitien, kanssa äitiydestä. Ihmisen koko olemus muuttuu, kun hän puhuu lapsistaan. Se on ihan oma maailmansa, josta en ole aiemmin tiennyt, tai jota en ole huomannut ainakaan.
Kuten moni muu samassa vaiheessa, minäkin olen miettinyt blogin tulevaisuutta. Alkuun ajattelin, että nyt täytyy aloittaa uusi blogi, huomaavaisuudesta kohtalotovereita kohtaan tai ehkä jättääkseen menneet menneisyyteen. Mutta ensin en osannut päättää sopivaa ajankohtaa, koska raskaushan voisi loppua hetkenä minä hyvänsä. Nyt tuntuu, että blogille tulee koko ajan lisää lukijoita, joten ei tunnu siltä, että olisi tökeröä jatkaa. Lukemisenhan voi halutessaan lopettaakin... Ja alun perin ajattelin, että tämä blogi on muistiinpanoja koko matkan ajalta, yrityksestä onnistumiseen ja varpajaisiin asti, kuten nimikin sanoo. Minusta ei tuntuisi oikealta jakaa kahteen eri blogiin matkan kaksi osaa: määrättömän pitkä nousu jyrkkää synkkää vuorenrinnettä ja yhtäkkinen pääsy huipulle, josta nyt laskeudutaan kohti vehreää laaksoa. Ymmärrän kyllä, että yhtä lailla monelle on tässä vaiheessa tärkeää kääntää esiin puhdas sivu ihan konkreettisestikin.
Itse en oikeastaan haluakaan unohtaa, mitä on jäänyt taakse.
Vaikeudet ovat syy siihen, miksi liikutun vieläkin kyyneliin, kun ajattelen, että meille tulee vauva.
Ne selittävät, miksi hämmennyn, kun muut puhuvat innoissaan kesästä vauvan kanssa, matkustamisesta ennen vauvaa ja sen kanssa, ensi joulusta ja pienten jalkojen tepsutuksesta. En juurikaan ajattele niitä. Yritysaikana opettelin elämään nykyhetkeä, koska tulevaisuus oli niin pelottava, ja nyt se taito auttaa minua nauttimaan hetkestä. Ajattelen pyöristyvää mahaani ja sitä, kuinka onnellinen olen nyt.
Lähipiirissäni on eräs toinen ensimmäistä kertaa raskaana oleva. Sellainen "Nyt hankitaan vauva"-POKS. Hän odottaa poikaa, mutta katselee kirppiksellä pieniä mekkoja. On puhunut kolmesta lapsesta. Pienten jalkojen tepsutuksesta. Selvästi ajattelee jo seuraavaa ja seuraavaa askelta. Hänkin on onnellinen, en halua vähätellä sitä, mutta tuntuu, että sivuseikat harmittavat häntä: lapsi on poika, se syntyy talvella... Saisi varmasti mieluummin olla tyttö ja syntyä kesällä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää häntä. Ja uskomatonta kyllä, vähän säälin sitä asiaa, että tuo ensimmäinen lapsi tulee maailmaan äidille, joka ei ymmärrä hyvää onneaan; äidille joka olisi toivonut tyttöä. Jolla on asiat niin hyvin, että on varaa olla tyytymätön lapsen sukupuoleen. Kuulostaa minun korvissani yhtä hullulta kuin surra väärän väristä tukkaa.
Minulla taas on asiat jo niin hyvin, että voin vähän sääliä sellaista, joka on suunnitellut raskauden ja saanut sen tilauksesta ja saman tien.
Meistä tuntuu miehen kanssa, että juuri näin asioiden piti mennä. Kumpikin ehti muuttaa urasuunnitelmiaan turvallisesta mutta tylsästä itselle mielekkääseen suuntaan. Meillä oli aikaa säästää niin paljon, että selvisimme hoidoista ilman lainaa ja vauva saa silti juuri ne vaunut, jotka haluamme ostaa. Voitimme taistelun. Olemme vahvoja. Olemme valmiita. Bring. It. On.
