Olen suloisen pienen pojan äiti. Mieheni on hänelle ihana isi. Kotimme tai oikeastaan makuuhuoneemme on pesä, josta välillä kurkistelemme ulos. Onnitteluja on tullut tulvimalla. Kun tulimme sairaalasta kotiin, ovella odotti kukkalähetys.
Sairaalassa mietin monessa kohtaa, että tämäkin pitää laittaa muistiin ja kirjoittaa ylös. Toivottavasti jotain on vielä muistin sopukoissa, kun ehdin asettua kirjoittamaan.
Nyt nautitaan. Kauniita kesäpäiviä kaikille!
Elämää lapsettomuuden aikana ja sen jälkeen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miksi lapsia hankitaan?. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Miksi lapsia hankitaan?. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. heinäkuuta 2014
perjantai 27. syyskuuta 2013
Kultaakin kalliimpaa
Silmu oli tehnyt hauskan havainnon Puregonin litrahinnasta. Tuli mieleen verrata sitä kullan hintaan, joka on tällä hetkellä noin 40 000 e/kg.
Tuikin siis vatsanahkaani ainetta, joka on kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa.
Kuinka arvokas olisikaan onnistuminen tässä touhussa.
Siinä vähän äitiyspropagandaa 50-luvulta.
Tuikin siis vatsanahkaani ainetta, joka on kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa.
Kuinka arvokas olisikaan onnistuminen tässä touhussa.
Siinä vähän äitiyspropagandaa 50-luvulta.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
Be careful what you wish for
Minä ja mies ollaan ihan pyytämättä ja yllätyksenä mukana tuomassa maailmaan uutta ihmistä.
Tammikuussa poikien illassa miehen kaveri pelästyi kovasti, kun kuuli meidän lapsentekovaikeuksista. Asia ei ollut vielä ajankohtainen - kyseinen pariskunta on niitä, joista lähipiiri on välillä miettinyt, kauanko pysyvät vielä yhdessä.
Laskettu aika on marraskuussa.
You do the math.
Nyt pitää varmaan tarkentaa hiljaista rukousta. Toivomme lasta MEILLE...
Tammikuussa poikien illassa miehen kaveri pelästyi kovasti, kun kuuli meidän lapsentekovaikeuksista. Asia ei ollut vielä ajankohtainen - kyseinen pariskunta on niitä, joista lähipiiri on välillä miettinyt, kauanko pysyvät vielä yhdessä.
Laskettu aika on marraskuussa.
You do the math.
Nyt pitää varmaan tarkentaa hiljaista rukousta. Toivomme lasta MEILLE...
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
keskiviikko 15. elokuuta 2012
Älä tee tätä kotona eli Kodin kuvalehden juttu lapsettomuudesta
Luin mökillä jonkun sinne jättämää kesäkuun Kodin kuvalehteä. Pahaa aavistamatta luin jutun Onni täällä vaihtelee. Kuvissa näkyy pariskunta ja kaksi pientä lasta. Taas yksi kannustava selviytymistarina? Tai sitten ei. Siinä on esitelty tähän mennessä järkyttävin varoittava esimerkki lapsettomuudesta, minkä olen kuullut.
Ensinnäkin, pari "ei osannut puhua tunteistaan, joten riiteli roskapusseista." (noo, aika perussettiä. Tälle voi vähän nauraakin. Haha.) Suhde ei voi hyvin, mutta nainen miettii, että tuossa olisi hyvä isä lapsille. (Eli, olette yhdessä lasten takia jo ennen kuin lapsia edes on? Eikö se ole vähän...outoa?) Nainen myös päättää, että tekee itsemurhan, jos ei saa lasta siihen mennessä, kun täyttää 45. (Nyt alkaa pelottaa.) Yrittäessä ja lapsettomuushoidoissa vierähtää seitsemän vuotta, missä ajassa naisesta kehittyy arvaamaton raivopää, joka paiskoo astioita, kun näkee raskaana olevan naisen kaupassa, ja repii miehen paidan, kun tämä ottaa kaiken liian rauhallisesti.
Entäs sitten, kun kaiken tuskan päätteeksi raskaus saadaan alulle? Nainen ei uskalla iloita, vaan pelkää jokaista vessakäyntiä. Tietenkin. Ai, ja sanoin vahingossa tuskan päätteeksi. Silly me. Lapsia on siis tulossa kaksi, ja toinen menetetään. Nainen jää vellomaan menetyksen suruun, kuvatekstissä lukee "keskoskaapin luona vastentahtoisesti 2008". Loukkaantuu, kun häntä käsketään hoitamaan elävää lastaan. Onneksi lapsella on hyvä isä, eli edes yksi vanhempi. Äidillä menee vuosi, ennen kuin hän tajuaa olevansa äiti. Jälkipyykissä riittää pestävää vielä pitkäksi aikaa.
Olen raivoissani. Kaikki se ahdistus, pettymykset, kyyneleet, tuhosit oman elämäsi, parisuhteesi ja kaiken kurjuuden huipuksi piti riistää siltä hartaasti toivotulta lapselta hänen elämänsä tärkein ihmissuhde? Voi vittu! Menikö vähän överiksi? Ja nyt: "kunpa olisin osannut käsitellä asiaa kypsemmin." Etten paremmin sano!
Kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus lisääntyä. Mutta onko kaikilla oikeus saada lapsettomuushoitoja? Saako lapsettomuudesta johtuvaa masennusta hoitaa hedelmöityshoidoilla? Onko se oikein syntyvää lasta kohtaan? Millainen äiti tulee naisesta, jolle lapsen saaminen on pakkomielle?
Ensinnäkin, pari "ei osannut puhua tunteistaan, joten riiteli roskapusseista." (noo, aika perussettiä. Tälle voi vähän nauraakin. Haha.) Suhde ei voi hyvin, mutta nainen miettii, että tuossa olisi hyvä isä lapsille. (Eli, olette yhdessä lasten takia jo ennen kuin lapsia edes on? Eikö se ole vähän...outoa?) Nainen myös päättää, että tekee itsemurhan, jos ei saa lasta siihen mennessä, kun täyttää 45. (Nyt alkaa pelottaa.) Yrittäessä ja lapsettomuushoidoissa vierähtää seitsemän vuotta, missä ajassa naisesta kehittyy arvaamaton raivopää, joka paiskoo astioita, kun näkee raskaana olevan naisen kaupassa, ja repii miehen paidan, kun tämä ottaa kaiken liian rauhallisesti.
Entäs sitten, kun kaiken tuskan päätteeksi raskaus saadaan alulle? Nainen ei uskalla iloita, vaan pelkää jokaista vessakäyntiä. Tietenkin. Ai, ja sanoin vahingossa tuskan päätteeksi. Silly me. Lapsia on siis tulossa kaksi, ja toinen menetetään. Nainen jää vellomaan menetyksen suruun, kuvatekstissä lukee "keskoskaapin luona vastentahtoisesti 2008". Loukkaantuu, kun häntä käsketään hoitamaan elävää lastaan. Onneksi lapsella on hyvä isä, eli edes yksi vanhempi. Äidillä menee vuosi, ennen kuin hän tajuaa olevansa äiti. Jälkipyykissä riittää pestävää vielä pitkäksi aikaa.
Olen raivoissani. Kaikki se ahdistus, pettymykset, kyyneleet, tuhosit oman elämäsi, parisuhteesi ja kaiken kurjuuden huipuksi piti riistää siltä hartaasti toivotulta lapselta hänen elämänsä tärkein ihmissuhde? Voi vittu! Menikö vähän överiksi? Ja nyt: "kunpa olisin osannut käsitellä asiaa kypsemmin." Etten paremmin sano!
Kaikenlaisilla ihmisillä on oikeus lisääntyä. Mutta onko kaikilla oikeus saada lapsettomuushoitoja? Saako lapsettomuudesta johtuvaa masennusta hoitaa hedelmöityshoidoilla? Onko se oikein syntyvää lasta kohtaan? Millainen äiti tulee naisesta, jolle lapsen saaminen on pakkomielle?
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Miksi lapsia hankitaan?
Katsoin jokin aika sitten Yle Areenasta lapsettomuutta käsittelevää keskusteluohjelmaa. Siinä lapsettomuudesta kärsinyt nainen ja vapaaehtoisesti lapseton kertoivat näkemyksiään aiheesta. Jäin miettimään, kun jälkimmäinen sanoi jotakin siihen suuntaan, että nuorilta naisilta odotetaan lasten hankkimista, ja moni toimii näiden odotusten mukaisesti miettimättä sen enempää, miksi haluaa lapsia.
En ensin oikein ymmärtänyt, mitä vapaaehtoisesti lapseton oikein tarkoitti. Kunnes viime viikonloppuna tapasin appivanhempia ja muistin: viime aikoina kuulumisia on kyselty ihan tiettyyn tapaan. Jos näytämme miehen kanssa oikein onnellisilta tai meille on sattunut jotakin mukavaa, vastausta odotetaan erityisellä mielenkiinnolla. Sitten kun olemmekin vain voittaneet lotossa (no, emme ole oikeasti voittaneet, mutta vaikka nyt varanneet lomamatkan johonkin ihanaan paikkaan), niin vastaanotto on vähän hämmentynyt. Että tuostako olette noin iloisia? Eikö vauvauutisia vieläkään?
Mitään ei sanota ääneen, mutta tapaamisen jälkeen yleensä lähinnä kuukautisten aikaan itsestään muistuttava ajatus lapsettomuudesta tuntuukin yhtäkkiä kamalalta epäonnistumiselta.
Oma äitini ei ole yhtään sen parempi. Jo vuosia sitten kävi kerran niin, että äiti oli niin varma raskaudestani, että tuli silittelemään vatsaani. Pömpöttäähän se, niin kuin aina etenkin kuukautisten aikana, mutta... Perkele! Tästä pääsemmekin toiseen ärsytyksen aiheeseen: Miksi nainen muuttuu yhtäkkiä yleiseksi omaisuudeksi, kun on raskaana? Tai tarkemmin sanottuna, sekin riittää että näyttää raskaana olevalta! Olen nimittäin kokenut mahan taputtelun toisellakin kertaa, ja silloin kyse oli vanhemmasta naispuolisesta työkaverista kesätyöpaikassa. "Oi, onko sinulle käynyt onnellinen sattuma?" hän kysyi ja hyökkäsi hyväilemään alavatsaani hellästi. "Ai kuukautiset?" olisi pitänyt vastata, mutta tuijotin vain äimänä takaisin.
Niin, tosiaan. Ympäristö (lähes mikä tahansa ympäristö) odottaa, että nuori nainen hankkii lapsia. Jos ikä alkaa lähestyä kolmeakymmentä, talossa on mies eikä vauvauutisia kuulu, alkaa ihmettely. Toisissa piireissä vaivihkaa kierrellen, toisissa täräytetään kysymys suoraan. Vaikutus on sama: kun ihminen ei täytä ympäristön asettamia odotuksia, hän ahdistuu. Ja ehkä vaihtaa ympäristöä - vauva-arkea elävät ystävät jäävät taka-alalle. Minustakaan ei ole niin hauska tavata appivanhempia kuin ennen. Jostain syystä tiedän, kuinka kauan heillä meni häiden jälkeen raskautumiseen. Me olemme tuplanneet tämän ajan. Ihmekös tuo, jos ihmettelevät.
Toisaalta tiedän, että kun raskausuutinen pamahtaa ilmoille, näitä samoja ihmisiä on taas mukava nähdä, kun olemme taas onnellisia heille ymmärrettävästä syystä. Anoppi saa jo ties kuinka monta vuotta sitten ensimmäiselle lapsenlapselle hankituille vauvanvaatteille käyttöä. Minulla olo on kuin kuningattarella, jonka tärkein elämäntehtävä on saada kruununperillinen. Mikä asia nyt alkoi hieman ärsyttää. Tai sen verran, että meinasin jo puhaltaa pillit poikki koko lapsensaantiprojektin suhteen. Perkele.
En ensin oikein ymmärtänyt, mitä vapaaehtoisesti lapseton oikein tarkoitti. Kunnes viime viikonloppuna tapasin appivanhempia ja muistin: viime aikoina kuulumisia on kyselty ihan tiettyyn tapaan. Jos näytämme miehen kanssa oikein onnellisilta tai meille on sattunut jotakin mukavaa, vastausta odotetaan erityisellä mielenkiinnolla. Sitten kun olemmekin vain voittaneet lotossa (no, emme ole oikeasti voittaneet, mutta vaikka nyt varanneet lomamatkan johonkin ihanaan paikkaan), niin vastaanotto on vähän hämmentynyt. Että tuostako olette noin iloisia? Eikö vauvauutisia vieläkään?
Mitään ei sanota ääneen, mutta tapaamisen jälkeen yleensä lähinnä kuukautisten aikaan itsestään muistuttava ajatus lapsettomuudesta tuntuukin yhtäkkiä kamalalta epäonnistumiselta.
Oma äitini ei ole yhtään sen parempi. Jo vuosia sitten kävi kerran niin, että äiti oli niin varma raskaudestani, että tuli silittelemään vatsaani. Pömpöttäähän se, niin kuin aina etenkin kuukautisten aikana, mutta... Perkele! Tästä pääsemmekin toiseen ärsytyksen aiheeseen: Miksi nainen muuttuu yhtäkkiä yleiseksi omaisuudeksi, kun on raskaana? Tai tarkemmin sanottuna, sekin riittää että näyttää raskaana olevalta! Olen nimittäin kokenut mahan taputtelun toisellakin kertaa, ja silloin kyse oli vanhemmasta naispuolisesta työkaverista kesätyöpaikassa. "Oi, onko sinulle käynyt onnellinen sattuma?" hän kysyi ja hyökkäsi hyväilemään alavatsaani hellästi. "Ai kuukautiset?" olisi pitänyt vastata, mutta tuijotin vain äimänä takaisin.
Niin, tosiaan. Ympäristö (lähes mikä tahansa ympäristö) odottaa, että nuori nainen hankkii lapsia. Jos ikä alkaa lähestyä kolmeakymmentä, talossa on mies eikä vauvauutisia kuulu, alkaa ihmettely. Toisissa piireissä vaivihkaa kierrellen, toisissa täräytetään kysymys suoraan. Vaikutus on sama: kun ihminen ei täytä ympäristön asettamia odotuksia, hän ahdistuu. Ja ehkä vaihtaa ympäristöä - vauva-arkea elävät ystävät jäävät taka-alalle. Minustakaan ei ole niin hauska tavata appivanhempia kuin ennen. Jostain syystä tiedän, kuinka kauan heillä meni häiden jälkeen raskautumiseen. Me olemme tuplanneet tämän ajan. Ihmekös tuo, jos ihmettelevät.
Toisaalta tiedän, että kun raskausuutinen pamahtaa ilmoille, näitä samoja ihmisiä on taas mukava nähdä, kun olemme taas onnellisia heille ymmärrettävästä syystä. Anoppi saa jo ties kuinka monta vuotta sitten ensimmäiselle lapsenlapselle hankituille vauvanvaatteille käyttöä. Minulla olo on kuin kuningattarella, jonka tärkein elämäntehtävä on saada kruununperillinen. Mikä asia nyt alkoi hieman ärsyttää. Tai sen verran, että meinasin jo puhaltaa pillit poikki koko lapsensaantiprojektin suhteen. Perkele.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)