Big dreams all looking pretty

Nyt eletään suvantovaihetta. Sekä kierrossa että muutenkin. Päässä on pyörinyt muita ajatuksia, työasioita ja lomasuunnitelmia, vaalipäivän tunnelmia. Pullat oli tänään uunissa, sanojen varsinaisessa merkityksessä. Ensilumikin tuli jo. Tajusin että Positiivisen odotus -projekti jää minun kohdallani nimensä mukaisesti odotuksen tasolle. Ja mikäs siinä.

Sain kummasti lohtua tiedosta, että Paula Risikko on saanut ainoan lapsensa 45-vuotiaana. Siihen kun minä olen 45-vuotias, on vielä todella kauan aikaa. Jos muistelee millaisia mullistuksia elämässä on viimeisen 15 vuoden aikana tapahtunut, niin aika paljon ehtii tapahtua tulevankin 15 vuoden aikana. Ja tuskinpa tässä niin kauan joudutaan odottelemaan, vai mitä?

Voi olla, että ehditään toteuttaa pari matkustusunelmaa vielä kun ollaan kahdestaan...

Jay Z | Alicia Keys : Empire State of Mind

Go, fight, win!

Kaksi kiertoa ennen tutkimuksiin pääsyä. Vielä kaksi kärsimysviikkoa edessä. Mietin jo pillereiden aloittamista odotusajalle. Mikähän meidän todennäköisyys tulla raskaaksi seuraavan kahden kuukauden aikana on? 5%? En usko että kauheen korkea. Eli kärsinkö turhaan?

No, vaikka kärsisinkin turhaan, niin kyllä minä nyt kahdet kuukautiset vielä kestän. Ja sitten ne ivf:t tai ne, mihin nyt sitten päädytäänkin. Koko show. Bring it on! Taistelutahtoa on vielä jäljellä.

Yksi hyvä puoli tässä odotuksessa on, nimittäin se, että Kelan maksukatto alkaa kertyä vasta ensi vuoden puolella ja sitten on koko vuosi aikaa käydä hoidoissa ja lääkkeet saa Kelan piikkiin. Ei rahalla tässä niin väliä ole mutta onhan se 700e ihan kiva säästää.

Mitä siitä kertoisin

Kerroin tyttöjen illan jälkeen yhdelle tytöistä. Hän sanoi kaikki väärät asiat, ja myös muutaman oikean. Kai tämä vaan on niin vaikeaa käsittää sellaiselle, joka on joutunut odottamaan niin vähän aikaa. Eikä koskaan oikeasti miettimään, että entä jos ei ja mitä teemme sitten. Ne nopeasti mieleen tulevat asiat ovat niin hölmöjä. Voitte lainata meidän lapsia, 80% kuitenkin onnistuu ja kyllä tekin vielä ja on niitä muitakin vaihtoehtoja. Pitää vain lakata yrittämästä. (Sinäkin Brutukseni?!) Itku tuli vähän molemmille, minulle myös vähän sen tajuamisesta, että tuo toinen ei tule koskaan ymmärtämään. Mutta saan soittaa vaikka keskellä yötä, lohduttaa se ajatus silti.

Ystävän mielestä meidän lapsettomuus on paljon pahempi asia kuin heidän aviokriisi. Onko tosiaan? En ole ihan varma. Minusta aviokriisi olisi pahempi, menettäisin ehkä jotain mitä minulla jo on. Minulla on ihana mies, joka on itse valittu ja juuri minulle sopiva. Lapset voi olla vaikka kuinka hirveitä. Sairaita, ikäviä, vaativia, hankalia, ärsyttäviä. Mies tuo minusta hyvät puolet esiin, entä jos lapsi tuokin ne huonot? Jos valinta pitäisi tehdä, pitäisin mieluummin parisuhteen ilman lapsia kuin antaisin sen tuhoutua lasten takia. Jollakulla toisella voi olla toisinpäin. Juuri nyt ajattelen näin.

En ole siitäkään varma, oliko kertominen hyvä asia. Miettiikö se toinen sitä liikaa, tuleeko kaikesta sitten hankalaa sen takia, että toinen ei ymmärrä, ja yrittää väärin, ja on liian varovainen, eikä kuitenkaan osaa? Saako tästä sitten ollenkaan lomaa, jos kaikki tietää? Missä saa sitten olla rauhassa ihan vaan oma vanha itsensä, eikä joku tahtoen tai tahtomattaan lapseton henkilö?

Mitä te muut ajattelette läheisille kertomisesta, voittaako hyvät puolet ne huonot?

Kutsu tutkimuksiin

Eteisen matolla odotti tänään kirje.

Aika lapsettomuuspoliklinikalle on parin kuukauden päästä, ennen joulua. Ihan kiva juttu. Tuntuu vähän samalta kuin olisi saanut kutsun hammaslääkäriin. Kai se on pakko mennä. Miksi en nyt jaksa innostua aiheesta? Aukiolotutkimus meni pilaamaan kaikki suunnitelmat, ja nyt menee siis väistämättä ensi vuoden puolelle, että päästään tositoimiin. Nyt sitten seuraava gyne saa pohtia, että kannattaako sitä inssiä ollenkaan tehdä ja mitä sitten jos ei.

Jotenkin. En oikein usko luomuraskautumiseen. Enkä jaksa koko ajan miettiä että miksi me ei ja milloin me oikein. Kun me nyt kuitenkin aika mukavasti ilmankin. Kellutaan tässä välitilassa.

Ja sitten... Tiedättekö kun lööpeissä aina välillä hehkutetaan yllätysraskauksia? Sellaisia että joo, ollaan asuttu miehen kanssa pari vuotta ja joo ilman ehkäisyä mutta ei tullut mieleenkään että tulis raskaaksi! Ja sitten poks! Eiks ookin ihmeellistä?

Joo, on ihmeellistä. Ja mäkin haluaisin silleen! Ilman mitään stressaamista. Kai lapsettomuudesta kärsiväkin voisi saada kokea sen niin? Yllätys!

(Mutta ei tässä kierrossa. PMS-ärsytys on jo alkanut.)

Mitä susta mietin selkäsi takana vaikka kohdatessa hymyillään

No niin. Tein sen. Tykkäsin vauvauutisesta fesebookissa ihan vaan kohteliaisuudesta, vaikka oikeasti ei voisi vähempää kiinnostaa ja frankly, pitääkö sitä hieroa toisten naamaan varsinkaan sen toisen heti perään hankitun penskan kohdalla, joo, tuli jo selväksi että olette niin tun hedelmällisiä vaikka olette jo aika vanhojakin. Sentään se on edes ruma, niin kuva on pitänyt ottaa tolleen että naamasta näkyy vaan vähän.

Tämä nyt oli taas tällainen ohimenevä tunne, joka käväisi mielessä. Hehe. Kröh. (Kumma kyllä, helpotti heti kun sain tuon ajatuksen ulos. Ei ärsytäkään enää. Ehkä tää uusi taktiikka toimii?)

Lähettäkää minulle kirjoja

Pari teistä vihjaisi, että olisi kiinnostunut kuulemaan lisää siitä kirjasta, jonka luin vähän aikaa sitten. Nyt sain vihdoin koottua ajatukseni aiheesta, joten täältä pesee:

Kyseessä on siis Anthony de Mellon Havahtuminen (Like). Tämä on ainoa self help -kirja jonka olen lukenut. Kirja ei ole paksu, sivuja on 160. Silti tuli olo, että jos kirjoittaisin kaikki sen herättämät ajatukset ylös, tulisi sivuja enemmänkin kuin tuon verran. Blogia varten pitää vähän tiivistää, joten tässä kirjan ydinajatukset ja tärkeimmät sen aiheuttamat oivallukset niin kuin minä ne tulkitsin.

1. Ihminen on pohjimmiltaan onnellinen. Tai tyytyväinen, jos onnellinen on liikaa sanottu.
2. Suurin osa (tai de Mellon mukaan kaikki) tavoitteistamme elämässä on vain kuorrutusta. Saamme tyydytystä ja merkityksen tunnetta ihmissuhteista/kehuista/rahasta/elämän merkkipaalujen saavuttamisesta, mutta kolikon kääntöpuoli on se, että ahdistumme, kun emme saa niitä. (Kirjassa tätä verrataan huumeriippuvuuteen!)
3. Tunteet ovat olemassa sitä varten, että huomaisimme asioita joita järki ei huomaa, ei sitä varten että rypisimme niissä. Minä en ole sama kuin tunteeni, vaan tunteet käyvät lävitseni, tulevat ja menevät. Jos olen viisas, voin oppia niistä jotain. Jos olen tyhmä, tarraudun niihin liikaa.
("Tuntuu pahalta." vs. "Olen onneton.")

Lisäksi kirja onnistui selittämään kristinuskon melkein sivulauseessa paremmin kuin mitkään uskonnontunnit tai riparit tähän mennessä. Hups vain.

Anthony de Mello, jonka puheista kirja on koottu, on jesuiitta - eikös se ole jonkinlainen uskonmies? Piti oikein tarkistaa, että kyseessä on katolisen kirkon pappisjärjestö. Raamattuun viitataankin monessa kohtaa. Kirjan voi kuitenkin lukea umpiateistikin ärsyyntymättä ainakaan uskonasioista.

Kenelle suosittelisin kirjaa? Ehkä jos olet kyllästynyt siihen että ajatukset kulkee aina samoja latuja, ja olet valmis kokeilemaan ajattelua ihan eri tavalla kuin yleensä, niin pari tuntia tämän kirjan parissa voi maksaa vaivan.

Pikku pallinaama

Katseltiin tässä taannoin valokuvia miehen mummon kanssa, ja hän näytti valokuvaa miehestäni vauvana, "pikku pallinaamasta". Oli naurussa pitelemistä. Jossain murteissa näköjään pallinaama siis tarkoittaa pyöreäkasvoista vauvaa.

Yksi kaverini täältä Etelä-Suomesta tunsi myös pallinaaman ihan neutraalina sanana vauvoja kuvailemaan ("siis pikku pallinaama! Eikö se oo ihan normaali sana?"), joten siitä sain idean tuohon kyselyyn ylävasemmalla (ja samalla pääsin kokeilemaan uutta ominaisuutta tässä bloggerissa). Onko täällä ketään muuta, joka voisi hellitellä pikku pallinaamaansa tuolla sanalla? Täytyy myöntää että minua tuo hihityttää vieläkin, hehe! Meillä on sitten pullaposki tai joku semmoinen mieluummin. :)

Puolukkapäivät

Ne ovat taas täällä. Positiivisen odotus -projekti on käynnissä, ja sen hengen mukaisesti ajattelen tänään oikeaa elämää, sitä mikä oikeasti tapahtuu. Syksykin on ollut teemana kuluvan vuodenajan mukaisesti, ja sopii tämä postaus siihenkin. Puolukkapäiväthän tarkoittaa meille kaikille vain yhtä asiaa... mutta tällä kertaa tarkoitan oikeita puolukoita! Nyt niitä saa sukulaisten metsäretkien saaliina jos ei itse tule käytyä. Ne on niin happamia että ei oikein puurossa maistu, ja poronkäristystä tulee niin harvoin kokkailtua... Joten tässä herkullinen puolukkaresepti. Ja ennen kaikkea helppo. Ja ennen kaikkea herkullinen.

2 dl kuohukermaa

250g maitorahkaa

4 dl pakastepuolukoita

1 dl sokeria 

1 tl vaniljasokeria

Voit tehdä puolukkarahkaa, niin kuin alkuperäisessä ohjeessa, tai olla laiska ja kipata kaikki aineet tehosekoittimeen/blenderiin/sauvasekoittimen alle ja surauttaa herkullista pirtelöä. Rahkaa varten pitää siis kerma vaahdottaa ja ups, ehdin jo kaataa muut aineet perään. Mutta maku oli silti NAM.

Hymyä kaikkien puolukkapäiviin, ja kaikkiin muihinkin päiviin :)

Tää on niin tätä

 
Ensimmäinen lapsettomuustutkimuksiin liittyvä lasku tuli postissa: 700 euroa. Auts. Perustin tuonne yläpalkkiin oman sivun kulujen kirjaamista varten. Vaikka lapsen saamiselle on vaikea laittaa hintalappua, niin kyllähän se on kiinnostavaa, että mitä kaikki maksaa! Ja toistaiseksi sille on tullut vastinetta aika vähän, ainoastaan tieto että pitää tutkia lisää. Labrat on niin kalliita, kymmeniä euroja kappaleelta, että vähän toivon että olisin hakenut terkkarista tai työterveydestä ne mitä sieltä saa. Mutta onpahan nyt samassa paikassa kaikki tiedot.

Pakkasessa on siittiöitä ja kotona kaapissa pistoslaite ja neularoskis odottamassa, mutta ei päästäkään tositoimiin. Kauankohan siinä menee, että päästään eteenpäin tutkimuksissa? Menikö ne rahat ja siimahännät nyt hukkaan jos päädytäänkin julkiselle?

Tyhmät munasarjatkin lähettää munan taas oikealta. Siltä huonolta puolelta. Plaah.

Part Of The Process

Jahas, menin kirjoittamaan edellisessä postauksessa, että tänään kirjoitan blogia, niin hoidetaanpa alta pois. Lainasin otsikon tältä biisiltä.

Töissä on kivaa. Kotona on kivaa. Syksy ei ole vielä pimeä vaan valoisa ja kuulas, ja siksi töiden jälkeen jaksaa tehdä kaikenlaista. Goretex-kamoissa ei haittaa, vaikka sataisi.

Vauva? No jaa. Tulee kun tulee. Tässähän voi tehdä vain voitavansa, ja enempää ei. En tiedä mistä se ajatus tulee, että asioihin voisi kovin paljon vaikuttaa. Tietyn verran voi, mutta sillä on rajansa. Nyt on kieltämättä helpompi olla, kun olen siirtänyt vastuun jollekin muulle. Siis lääketieteelle. Katsotaan mihin se pystyy.

Luin tosiaan sellaisen elämäntaito-oppaan nimeltä Havahtuminen. Ehkä silläkin on jotain vaikutusta tähän seesteisempään oloon. Lukemisen aikana tuli monta kertaa olo, että tästä pitää kirjoittaa blogiin. Nyt kun olen lukenut kirjan loppuun, ei olekaan enää pakottavaa tarvetta kirjoittaa.

Ovi kävi, pitää mennä!