Vähäinenkin alkoholinkäyttö vaarantaa koeputkihedelmöityksen

Törmäsinpäs vahingossa tällaiseen, kun etsin tietoa ihan toisesta asiasta.

Pitääpä muistaa, jos joskus palataan tälle polulle...

PP12 ja testi

Valmistauduimme IVF-hoitoon huolella. Leikkasin lehdestä otsikon "Suurten odotusten äärellä" ja kiinnitin sen jääkaapin oveen. Kävimme miehen kanssa Hiljaisuuden kappelissa rukoilemassa munanmuotoisen katon alla. "Pliis maailma, anna meidän nyt onnistua!"

Hyviä ennusmerkkejä on ollut ilmassa. Yhtenä päivänä rekisterikilpiennustus antoi tulokset IVF, HCG ja AUA. Ja toissa lauantaina kävelyllä nähtiin EMB-6, juuri kun oltiin saatu tieto kuudesta hedelmöittyneestä. Six embryos.

Klinikalla sanottiin punktiopäivänä, että jos tästä hoidosta saatte jo vauvan, niin kolme vuotta menee äkkiä ja teidän täytyy muistaa ilmoittaa, mitä näille lopuille sitten tehdään.

Mahdollinen varhaisultrapäivä, jolloin ehkä pääsisimme näkemään sykkeen, on miehen syntymäpäivä, ja päivä jona alkio muuttuisi sikiöksi on meidän suhteen alkamisen vuosipäivä. Jouluna voisimme julkistaa uutisen. Vauva olisi juhannusvauva.

Ajoitus on ehkä liiankin hyvä. (Ai ehkä?)

Näillä ajatuksilla varustettuna heräsin tänään sydän pamppaillen. Eihän näin hyvin voi käydäkään? Herätin miehen ja lupasin tuoda testin kohta sänkyyn.

Pissasin mukiin ja kastoin tikun. Siinä oli pakko vähän katsoa, että neste nousee testialueelle. Testialueella ei näkynyt mitään, yhtään mitään, ja kontrolliviiva tuli heti näkyviin. Samanlainen tulos kuin monta kertaa aiemmin.

Matkalla makuuhuoneeseen yritin valmistautua negaan.

Odotimme kolme minuuttia.

Käänsimme tikun ympäri.

Kaksi viivaa.

Häh? Onko tämä nyt varmasti raskaustesti?

Se oikeasti onnistui. Tunsin, että nyt se onnistuu, ja se onnistui. Uskomatonta.

PP11

Testipäivä lähestyy.

Olen miettinyt monien muiden monia testipäiviä.

Meille lapsettomille muiden testipäivä on herkästi huono uutinen, kävi miten kävi. (Ja omakin on useimmiten huono uutinen, muutenhan emme olisi lapsettomia!)

Jos toinen saa miinuksen, herää suru ja myötätunto: sellaista se on. Ja tuskastuminen: eikö tässä ole jo tarpeeksi kärsitty?

Jos toinen saa plussan, herää kateus, pisto sydämessä ja ajatus: meille-ei-vieläkään-ei-ehkä-koskaan. Ja: taas yksi ihminen jatkaa matkaa, ei ole enää vertainen.

On niitäkin, joiden onnistumisista iloitsee. On niitä paljon. Mutta tiedätte varmaan.

En ole kai kirjoittanut tästä blogissa, mutta olen vihdoin tavannut elävän elämän lapsettoman, joka on juuri nyt samassa tilanteessa. Tai oli. Ja melkein samassa tilanteessa. Tästä on nimittäin jo aikaa. Oli kyllä helpottavaa vaihtaa ajatuksia. Kolme kuukautta myöhemmin kysyin, mitä nyt kuuluu, ja kappas: siellä odoteltiin vauvaa saapuvaksi puolen vuoden sisällä. Joskus se auttaa, että on enemmän yhteistä aikaa ja läheisyyttä miehen kanssa!

!!!

Että sellaista lapsettomuutta.

Mutta olen jotenkin pehmennyt, ja pystyn vähän symppaamaan kuitenkin. On se varmasti kamalaa. Lapseton ja vieläpä ilman läheisyyttä miehen kanssa.

Nyt ymmärrän lääkäriä, joka ensimmäisellä kerralla sanoi, että heille tulee usein pareja, jotka harrastavat seksiä kerran kuussa. (Tämä tuntemani pariskuntakin ehti jo hankkiutua tutkimuksiin.)

Kuten sanottu, toisten plussauutiset ilahduttavat enemmän kuin toisten.

Eikä siinä mitään.

Ihmeellistä, että tässä istun ja mietin, että meillekin voi tulla plussa. Niin pitkään niin mahdottomalta tuntunut ajatus.

PP7

Implantaatio on valmis, sanoo taulukko.

Tuntemukset tuolla syvällä keskellä ovat edelleen siellä. Eilen ne taukosivat siksi aikaa, että ehdin miettiä onko kaikki nyt ohi, kasvu pysähtynyt ja kaiken työn tulos valumassa viemäriin viikon kuluttua. Sitten tuntemus alkoi taas. Ehkä se on vielä siellä.

Olen miettinyt kiitollisuuden aiheita.

Olen kiitollinen yhdestä toimivasta munasarjasta ja kohdusta, jossa raskaus voi alkaa.

Terveydestä, joka on riittävän hyvä.

Säästöistä, joilla voimme kustantaa hoidot.

Kodista, jonne mahtuu hyvin yksi vauva ja ehkä jonain päivänä toinenkin.

Miehestä, joka on rinnallani kaiken tämän läpi ja pitemmällekin.

Uskalluksesta haaveilla.

Vaikka rehellisyyden nimissä nyt alkaa jo vähän jännittää.

PP4

Viikko on mennyt nopeasti. Olo on aika rauhallinen. Olen ottanut päivän kerrallaan ja ajatellut muita asioita. Poraava tunne on käväissyt välillä alavatsalla. Eilen illalla sohvalta noustessa alavatsan sivulla tuntui repäisy. Muuten olen pystynyt olemaan ajattelematta koko asiaa, rintojen arkuudenkin olen laittanut Lugesteronin syyksi.

Tänään lounaan jälkeen tapahtui taas jotain uutta ja ennenkokematonta. Tuolla samalla syvyydellä kuin poraus, tuntui aivan järkyttävä kramppi, joka sai ihon kananlihalle ja oli vuorotellen kylmä ja kuuma. Kipu oli taas saman tapainen kuin endo/menkkakipu, mutta siihen verrattuna pienellä alueella. Pystyin vaivoin köpöttämään vessaan. Luulin saaneeni vatsataudin. Vessakäynti ei auttanut. Peilistä näytin ihan sairaan kalpealta. Toisella vessakäynnillä ei tarvinnut edes pönttöä vetää. Kolmas vessakäynti... joo. Ei ollut vatsatauti. Nyt pari tuntia myöhemmin vointi alkaa palautua normaaliksi.

Voisikohan tämä olla sitä kuuluisaa kiinnittymiskipua?

Keskustelupalstoilta löytyy kaikki keksittävissä olevat selitykset: on kiinnittymiskipua ja johtanut vauvan syntymään. On kiinnittymiskipua, mutta johtanut keskenmenoon. Ei ole kiinnittymiskipua vaan kohdun supistelua, joka voi haitata kiinnittymistä. Ei ole kiinnittymiskipua, vaan johtuu Lugeista.

Joka tapauksessa, koska tämä on erilaista kuin missään aikaisemmista yrityskierroista, luulen, että se on hyvä merkki.

PP1

Muistiin merkittäköön: tiedän, että vielä "ei voi" tuntua mitään, mutta silti välillä tuntuu pieni poraava tunne tuolla ihan keskellä ja aika takana. Kesti vähän aikaa tajuta, että kohtu on siinä kohdassa, eli tunne voi olla sieltä kotoisin. (Samalla tavalla kuin synnyttäessä kuulemma tuntuu kakkahädältä, tämän tunteen paikantaisin ensituntumalta "vähän taaemmas".) Tai se voi olla endoa, mistä samantapainen tunne menkkoihin liittyen on tutumpi. Toivon tietysti, että pieni remppamies siellä laittaa paikkoja itselleen valmiiksi.

Alan vähitellen palailla liikuntaharrastuksiin ja normaaliin elämään muutenkin. Ehdittiin puhua miehen kanssa viime käynnistä klinikalla, miehen arvio lääkäristä oli "helvetin tympeä". Mies matki vielä sen ilmettä ja sain nauraa koko jutulle. Ehkä en ollut yliherkkä sitten. :)

Odotus ei tunnu vielä yhtään piinalliselta. Ehtiihän tässä piinailemaan myöhemminkin. Mukavia ajatuksia näihin syyspäiviin. Ja kiitos vielä jokaisesta lämpöisestä kommentista.

Mitä tapahtuu alkionsiirron jälkeen?

Olen ottanut tämän IVF-hoidon askel kerrallaan. Etten ajattelisi liian pitkälle.

Nyt mietin tietenkin sitä, mitä kohdussa mahdollisesti tapahtuu tällä hetkellä ja joka hetki seuraavan kahden viikon ajan. Löysin helpossa muodossa tietoa vain englanninkieliseltä sivustolta, joten nämä tiedot olen itse vapaasti kääntänyt suomeksi.

Kolmen päivän ikäisen alkion siirto.
Tapahtumat siirron jälkeen, jos kaikki sujuu hyvin:

pp1 6-8 soluinen alkio muuttuu morulaksi
pp2 morula kehittyy blastokystiksi
pp3 blastokysti alkaa kuoriutua
pp4 kuoriutuminen jatkuu ja blastokysti alkaa kiinnittyä
pp5 implantaatio alkaa
pp6 implantaatio jatkuu
pp7 implantaatio on valmis
pp8 hCG alkaa erittyä verenkiertoon
...
pp11 hCG on noussut havaittavalle tasolle.
pp14 testipäivä

Nyt selvisi se pp:n merkitys minullekin. Piinapäivä nolla on tänään.

Siirto

Tänään tehtiin alkionsiirto.

Lääkäri oli aiemmin tuntematon, teknisesti varmaan taitava kun toimitus ei pahemmin sattunut, vaivautui näyttämään valkoisen pallon ruudulta, ja sitten pyysi varta vasten istumaan pöydän ääreen juttelemaan, ja "juttelu" eteni sillä tavalla, että lääkäri ojensi paperit ja sanoi, että tässä on nämä paperit, joihin oli lisätty pakastettavien alkioiden määrä, numero 3 (lukeminen ja allekirjoitukset oli hoidettu jo aiemmin). Kysyin pari polttavinta kysymystä, joihin lääkäri vastahakoisesti vastasi.

Saimme sitten tietää, että kaksi alkiota oli hyviä 8-soluisia. Niistä toinen siirrettiin ja toinen meni pakkaseen. Kaksi oli huonompia, ne menivät pakkaseen yhdessä oljessa. Ja kaksi viimeistä oli jakautunut 3- ja 5-soluisiksi, ja sellaisia ei nykyään säästetä.

Olo on ihan samanlainen kuin ennenkin. Paitsi onnistuin vähän pahoittamaan mieleni. Mutta ehkä se on luksusongelma, että on varaa pahoittaa mielensä jonkun käytöksestä. Kuitenkin se tärkein meni hyvin - meillä on pulla uunissa ja jokunen pakkasessakin.

Kaksi viikkoa testipäivään.

Puhelu

Kahden hengen nopeusennätys matkalla keittiö-makuuhuone.

Äh. Miksi kaikki on hereillä ja lähettelemässä fb-viestejä näin aikaisin lauantaiaamuna?

Miksi se ei jo soita?

Kihinää, sydämentykytystä, käsien tärinää.

Tämä on se kriittisin vaihe, sanottiin eilen. Olin kysymysmerkkinä. Siis, jos selviämme tästä, voi raskauslaskurin käynnistää?

Käynnistimme raskauslaskurin heti kotiin päästyämme.

Ommeksi olkoon! Laskettu aikasi on 27. kesäkuuta 2014 ja olet 2 viikkoa ja 0 päivää raskaana!

Ilmeisesti raskauslaskuriakin jännittää, kun se noin hermostuksissaan ommittelee. Päivä on toivottavasti oikein.

Tietysti aina käsillä oleva vaihe on kriittisin. Jos tästä ei pääse eteenpäin, ei pääse eteenpäin. Game over, voitte aloittaa kaiken alusta.

En muista montaa asiaa elämässäni, mitä olisin jännittänyt näin paljon.

Olen jo melko varma, että lääkäri on säästänyt huonot uutiset viimeiseksi, koska niiden kertominen on raskasta, ja siksi ei ole vieläkään soittanut. Kuinka kauan tämä "aamupäivä" oikein kestää? Katson sivistyssanakirjasta.

aamupäivä

1. alkupuoli päivää (klo 12:een saakka). esim. Tänään aamupäivällä. Kello 10 aamupäivällä.

aamupäivä

substantiivi aamun ja iltapäivän välinen vuorokaudenaika; noin klo 9–12



Kello tulee 11:45.
PRINGG!

Kahdeksasta munasolusta kuusi on hedelmöittynyt.

Maanantaina on melko varmasti jotain siirrettävää.

Voi maailma.

Keräys

Meidän pienokaiset on nyt laboratoriossa. Toivottavasti turvassa, eikä yksikään koeputki hajoa tai kaadu lattialle.

Niitä tuli kahdeksan. Kaikki vasemmalta. Tuumasimme, että oikeistolaiset yksilöt on karsittu pois heti alkuunsa. Heh.

Kipua ei paljonkaan tuntunut, itse asiassa kasvattelu teki enemmän kipeää kuin keräys. Vaikka keräyksessä oli tietenkin vahvemmat lääkkeet. Kipein kohta oli, kun tyhjältä puolelta imettiin jotain rakkulan tapaista, joka ei sitten ollut oikea rakkula.

Mies oli mukana, ja kertoi mukavia juttuja punktion ajan. Piti kädestä. Mun ihana mies.

Lääkäri oli ihana. Kätilö oli ihana. Kaikki meni hyvin.

Ollaan päästy tähän asti. Sekin jo tuntuu ihmeelliseltä.

Hautomosta hyvää iltaa

Nyt on alavatsalla alkanut tuntua samanlaista kipua kuin ennen ovista, mutta molemmilla puolilla, ja se vaan jatkuu ja jatkuu (tietty, koska jarru on päällä). Tuskaiseen oloon on auttanut pienet itkut, kävely, Panadol ja huumori. Sovittiin miehen kanssa, ettei hankita kokolattiamattoa.

Kiitos kaikille tsempeistä viime kirjoitukseen. Sain vähän mielenrauhaani takaisin.

Pieni kuolema

Siellä ne kasvaa, ajattelin aamulla. Menimme iloisina ja jännittyneinä ultraan.

Toisella puolella kasvoi kaksi isoa ja muutama pienempi follikkeli.

Toisella puolella pullisteli yksinäinen endometriooma. Ei yhtäkään follikkelia.

Voi #*%%&.

Toinen munasarjani on sökönä. Puregon ei ole vaikuttanut siihen mitenkään.

Kuulemma munasarja on kauhean herkkä vaurioitumaan leikkauksissa. Näin käy usein, kun munasarjaa leikataan. Mietin, miksi tästä kerrotaan vasta nyt, kun munat ovat jo rikki. Voisiko tällaisesta riskistä mainita esim. etukäteen?

Yritän ajatella, niin kuin Chisu laulaa, että tarvitsennn vain yhden valion. Silti itkettää.

Onkohan meillä vielä ne keskimääräistä paremmat mahdollisuudet onnistua?

Puregonin (sivu)vaikutukset

Pistoksen jälkeen kirvelee vähän, mutta yhtään mustelmaa en ole saanut tehtyä. Vatsa pullottaa hieman, mutta ei yhtä paljon kuin kuukautisten aikaan.

Nivusissa kiristää ja tuikkii välillä. Tunne on aika samanlainen kuin ennen ovulaatiota, tai muistuttaa etäisesti myös endokipua.

Iho hehkuu, rypyt on hävinneet, rinnat on leivoksenpehmeät. Hymyilyttää, kun katsoo peiliin. Ymmärrän Orange is the new blackin transua. Mies ei uskaltanut alkuun halata, ettei munat mene rikki, mutta sittemmin tilanne on kääntynyt vähän toisin päin.

Yleinen olo on rauhallinen ja verkkainen mutta ei oikeastaan väsynyt, vähän niin kuin liikaa nukutun yön jälkeen. Kotityöt sujuvat, kun aivot eivät tunnu edes kaipaavan kummempia virikkeitä, edes silittäminen ei tunnu yhtä tylsältä kuin yleensä.

Nythän pistän jo myös jarrua eli Orgalutrania, siinä neula on vähän tylpempi mutta liukuu mukavammin, aine kirvelee vähän enemmän kuin Puregon.

Tämä kana on kohta valmis munimaan.

Kultaakin kalliimpaa

Silmu oli tehnyt hauskan havainnon Puregonin litrahinnasta. Tuli mieleen verrata sitä kullan hintaan, joka on tällä hetkellä noin 40 000 e/kg.

Tuikin siis vatsanahkaani ainetta, joka on kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa.

Kuinka arvokas olisikaan onnistuminen tässä touhussa.

Siinä vähän äitiyspropagandaa 50-luvulta.

Let the wild rumpus start!

Ensimmäinen Puregon 150 yksikköä pistetty vatsanahkaan.

Kerrankin olen iloinen tuosta vatsan turvotuksesta ja alapömpöstä, neula oli pitkän näköinen mutta vatsanahka huomattavasti paksumpi. Silti teki vähän ilkeää. Pistoskohta kirveli juuri tarpeeksi kauan, ehkä minuutin, niin että ehdin ajatella kohta kaikkialle leviävää allergista reaktiota. Sen jälkeen ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Pistoskohtaakaan ei enää näy. Onneksi mies oli paikalla, niin voin olla varma, että pistos tuli tosiaankin suoritettua.

kuva

Kiitos kaikille tuesta työnantajalle kertomisen suhteen. Katsotaan sitä vähän myöhemmin uudelleen, jääköön toistaiseksi kertomatta.

“And an ocean tumbled by with a private boat for Max
and he sailed off through night and day
and in and out of weeks
and almost over a year
to where the wild things are.”

-Maurice Sendak

Kuinka kertoa pomolle?

Maanantai! Tällä viikolla se alkaa!

Olen valmistautunut pistosten alkamiseen harjoittelemalla niitä unissani. Kaikki mahdollinen on mennyt niissä pieleen, ja olen ehtinyt pohtia esim. sitä, voiko pistää samaan kohtaan uudelleen, jos on unohtanut painaa lääkeannoksen ruiskusta edellisellä kerralla... Toivottavasti homma on käytännössä helpompaa kuin unissa!

Nyt mietin seuraavaa isoa kysymystä: mitä ja miten kertoa pomolle.

Kaveri ja mies, jotka kumpikaan ei ehkä ymmärrä, kuinka monta käyntiä tässä vielä voi seurata, sanoo, että ei tarvitse kertoa muuta kuin että on menossa lääkäriin. Tämähän on yksityisasia. Ja voisihan mulla olla vaikka peräpukamat hoidettavana, eikä niistäkään välttämättä haluaisi tarkemmin kertoa. (aikamoiset peräpukamat pitäisi olla, että joutuisi näin usein juoksemaan lääkärissä, heh)

Kohtelias pomoni kysyi viime kerrankin jälkeen, että niin, kävit lääkärissä... (odottaen selontekoa) Ja vastasin vain, että joo niin kävin....

Mutta pitäisikö nyt siis kertoa? Onko kokemuksia, ihan miten päin vain? Onko siitä ollut jollekulle haittaa, jos ei heti kerro? Vai pitäiskö vaan come clean, kertoa heti kaikki niin sitten se on tehty? Pysyykö asia salassa muilta?

Mulle tämä on kamalan vaikeaa. Yleensäkin melkein mieluummin annan ihmisten luulla, että viikonloppu meni pitkäksi, kuin kerron että meinasin joutua sairaalaan... (Ehkä tälle tunnevammalle pitäisi tehdä jotain...)

Next up: IVF

Olen vähän pöllämystynyt.

Käytiin klinikalla. Sain sympatiaa ja ihmettelyjä, miten olenkaan kohdannut niin tylsiä toisia lääkäreitä, miehen spermaa (tirsk) kehuttiin, mun munasarjoja ja kohdun limakalvoa kehuttiin, endometrioosia syytettiin (siitäs sai).

Toisin sanoen, vihdoin vuoden taistelun jälkeen tuntui siltä, että nyt meitä hoidetaan.

Sehän johtuu vain siitä, että nyt meillä on ongelma, jota hoitaa. Vuosi sitten oli vain ehkä pelko ongelmasta, ja sekä pelko että ongelma olivat vain minun päässäni.

Uutinen: vaikka munatorvet on auki, kuulemma ne voi silti toimia huonosti! Kuulemma niissä oli laparoskopiassa nähty paksuntumaa ja kiinnikkeitä, ja nämä voivat haitata menoa.

Pöllämystymisen aihe tulee kuitenkin vasta tässä:

IVF alkaa ensi viikolla!

Tsädäm. Siis häh wou. Kun me sanottiin, että ollaan valmiit hoitoon, sovittiin että se alkaa saman tien KP2 ensi viikolla. Shwou.

Ei enää jonoja.

Ei enää "mutta teillähän voi tärpätä ihan hetkenä minä hyvänsä".

Vaan: "Raskaus voi toki alkaa spontaanistikin." Ja: "teillä mahdollisuudet onnistua IVF:ssä on keskimääräistä paremmat"!!!!

Vihdoinkin jotain tapahtuu

Tuli se päivä, kun päätimme lakata jonottamasta jonottamaan.

Saimme puhelun kunnianarvoisasta yliopistosairaalasta. Langan päässä oli sama kylmäkiskoinen nainen, josta tuli vastaanotollakin ehkä pikkaisen konemainen olo näin potilaan näkökulmasta. Jos olette nähnyt elokuvan Elysium, tiedätte tyypin. Kun nainen päästi suustaan sanat "saatte ajan tästä lähtiessä mukaan", tiesin, että nyt mennään liukuhihnalla ja vauhdikkaasti. En kehdannut mainita, että en muuten ole nyt siellä vastaanotolla.... Ilmeisesti aika hoidon suunnittelukäynnille tulee sitten postissa. Ei sillä olekaan niin kiire, kun puhutaan ensi vuonna tapahtuvista asioista.

Tästä kuitenkin seurasi, että laitoimme miehen kanssa tiliotteet yhteen ja totesimme, että yksityinen kutsuu. Iso pyörä nytkähtää eteenpäin! Vuoden viivästyksessä on se hyvä puoli, että rahatilanteemme on kohentunut, ja pari tonnia tuntuu jo ihan mahdolliselta laittaa hoitoihin.

Luin keskustelupalstoilta, että ensimmäisen IVF:n onnistumisprosentti on 30% luokkaa, ja jos tuo on aikaisemmin tuntunut pieneltä, nyt se tuntuu mahtavan isolta todennäköisyydeltä. Se on yhtä hyvä kuin kenellä tahansa, joka aloittaa yrittämisen.

Päätimme siis laittaa rahat ensimmäiseen IVF-hoitoon omasta pussista. Soitin yksityiselle klinikalle, josta ei varattu soittoaikaa, jotta voidaan kysyä, haluanko vielä hoitojonoon, vaan ihan oikea starttiaika. Hoito alkaa tänä syksynä! Jos kaikki menee hyvin, jo seuraavasta kierrosta!!! En meinaa uskoa sitä todeksi.

IUI or not to IUI?

Viime lääkärikäynti oli taas niin tunteita nostattava, että piti jäähdytellä ennen kuin sain ajatukset järkevästi kokoon. Olin ajatellut, että IVF-hoitoihin päästäisiin vielä tämän vuoden puolella, mutta nyt näyttää siltä, että pääsemme vasta 6kk mittaiseen jonoon loppuvuodesta. Tutustuimme lähemmin käsitteeseen nimeltä "indikaatio", ja tämä ei meillä täyty, kun emme ole vielä leikkauksen jälkeen yrittäneet puolta vuotta. Vasta sen jälkeen pääsee jonoon, joka on 6kk. Voimme heittää leikkausta edeltävät 20 yrityskiertoa roskikseen, näillä ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.

Lääkärin mielestä tästä 6kk+6kk ajanjaksosta ei tule yhteensä vuoden odotusta hoitoon, vaan ensin on indikaation täyttyminen 6kk ja jonotusaika on 6kk. En ole kysynyt endometrioosiltani, huomaako hän eroa sillä, olemmeko täyttämässä indikaatiota vai IVF-jonossa. Lääkärin mielestä voisin alkaa käyttää e-pillereitä, kun puoli vuotta on mennyt. Eli luomuyrityksenkin kanssa on 6kk jälkeen se ja sama, mutta jonoon ei nyt vaan voi vielä päästä.

Hyvät uutiset gyneltä: KP10 nähtiin 17mm follikkeli. Munasarjat toimii.

Huonot uutiset: uusi lääkäri, uusi mielipide. Inseminaatio palasi keskusteluun. Nyt olen vähän sekaisella mielellä, että pitäisikö se sittenkin tehdä?

Perustelut puolesta:
1) IUI tukee ovulaatiota.
2) Hormonihoito on kevyempi kuin IVF:ssä.
3) Onnistumistodennäköisyys on parempi kuin luomuyrityksellä.
4) Oikea ajoitus voidaan varmistaa.

Perustelut vastaan:
1) Ovulaatio tapahtuu minulla ihan omilla hormoneilla tuotettuna joka kuukausi.
2) Endometrioosi voi pahentua ylimääräisistä hormoneista.
3) Onnistumistodennäköisyys on endometrioosin kanssa 50% huonompi kuin muilla lapsettomilla.
4) Meillä ei ole ajoituksessa mielestäni vikaa. Lisäksi, jos ovulaatio sattuu viikonlopulle, hoitoa ei tehdä, eli on isompi todennäköisyys että inseminaation ajoitus menee pieleen (2/7), kuin että se onnistuu ja tuottaa tuloksen (varmasti alle 10%).

IVF:n onnistumistodennäköisyys on jossain isoissa aineistoissa yhtä hyvä kuin ilman endometrioosia, tai korkeintaan kolmanneksen huonompi kuin muilla. Kuulostaa paljon paremmalta, vaikka ymmärränkin, että se on myös rankempi tie. Silti jotenkin tuntuu, että joko onnistumme luomusti tai sitten tarvitaan koeputkia mukaan, tuo inseminaatio vain juuri meidän kohdalla tuntuu ajan tuhlaukselta.

Ovulaatiopäivitys ja IVF-jonosta

Leikkauksen jälkeen ovulaatio on aikaistunut noin 3-5 vrk takaisin teiniaikojen kierron pituuteen ja nyt tuntui ekaa kertaa taas. Ovisplussa oli KP13 ja samana päivänä - eli selvästi nopeammin kuin ennen leikkausta - alkoi vanha tuttu poraava tunne nivusessa.

Hyvä uutinen oli myös, että KP10 ultraäänessä näkyi 17mm follikkeli. Se on kai ihan hyvä koko?

Huonoihin uutisiin palataan myöhemmin.

Onko täällä jollakulla kokemusta, että saako julkiselle IVF-jonossa ollessa käydä yksityisellä hoidossa? Jos jono on 6kk, olisi hyvin aikaa ainakin, etenkin kun jonoon pääsee vasta kun "indikaatio täyttyy". Ja jos hoito onnistuu, niin sehän lyhentää jonkun toisen jonottamisaikaa julkisella puolella. Win-win?