Pieni kuolema

Siellä ne kasvaa, ajattelin aamulla. Menimme iloisina ja jännittyneinä ultraan.

Toisella puolella kasvoi kaksi isoa ja muutama pienempi follikkeli.

Toisella puolella pullisteli yksinäinen endometriooma. Ei yhtäkään follikkelia.

Voi #*%%&.

Toinen munasarjani on sökönä. Puregon ei ole vaikuttanut siihen mitenkään.

Kuulemma munasarja on kauhean herkkä vaurioitumaan leikkauksissa. Näin käy usein, kun munasarjaa leikataan. Mietin, miksi tästä kerrotaan vasta nyt, kun munat ovat jo rikki. Voisiko tällaisesta riskistä mainita esim. etukäteen?

Yritän ajatella, niin kuin Chisu laulaa, että tarvitsennn vain yhden valion. Silti itkettää.

Onkohan meillä vielä ne keskimääräistä paremmat mahdollisuudet onnistua?

Kaikki tahtoo

Kriisi on taas vähän akutisoitunut. Töissä on hiljaista = liian vähän muuta ajateltavaa. Ja työkavereilla liikaa aikaa ajatella muiden ihmisten kohtuja ja niiden tapahtumia. Tänään mittailtiin, että mahtuukos teidän autoon lastenvaunut, eikös sinne ihan hyvin mahtuisi? (Minustakin olisi luonnollista, että haikarat lentelisivät kohti vähänkään tilavampia autoja, mutta ei. Ne ovat lahjomattomia.)

Mies ottaa tällaiset jutut tosi hienosti. Sillä tavalla, että kaikki ympärillä olevat ihmiset toivoo meille lasta ja pitää sitä itsestäänselvyytenä, että lapsia on tulossa. Se on ikään kuin hyvä asia. Tukea. Välittämistä.

Minulle ohimennen kysytty "onko mitään uutisia?"  tuo mieleen kaiken paskan. Anteeksi vain. Eivät ihmiset halua kuulla, että haluamme lapsia, mutta jumala ei anna. Ne haluavat nähdä ultraäänikuvan. Sitäpaitsi monet tietävät jo yrityksestä, ja siksi kysyvät uutisia. Haluavat tietää HETI, ja siksi on parasta varmistaa asia kysymällä aina kun tavataan. Ei ennen kysytty uutisia. Ennen kysyttiin mitä kuuluu.

Ihailen mieheni taitoa olla vain ohikiitävän hetken ahdistunut, ja sitten jatkaa vihellellen kohti seuraavaa täysin yllättävää pettymystä. Mistä sitä toivoa oikein riittää? Koko ajan - kohta voi jo sanoa kaikki nämä vuodet - onnistuminen on ollut ihan siinä nurkan takana. Tai seuraavan nurkan. Nyt H-hetki on taas lähempänä!

Luin jostain, että yli kahden vuoden yrityksen jälkeen alkava raskaus on riskiraskaus, alkoi se millä keinolla hyvänsä. Eli ns. normaali raskaus on jotain, mitä en tule ikinä kokemaan. Se juna meni.

Yleensä yritän välttää katkeruutta. Tällä kertaa annan sille mahdollisuuden. Kiitos Helmille tästä sitaatista:

"Jokaisen ihmisen pitäisi katkeroitua elämässään ainakin kerran. Elämä on aneemista, jos ei koskaan tunne katkeruutta. Häviöt ja pettymykset ovat antaneet minulle eniten."
- Ruben Stiller

Itse lainaan erästä vanhaa opiskelukaveria, joka muinoin pienen maailmanparannus-avautumissession päätteeksi totesi: kyllä meidän pitää saada valittaa, koska meidän elämä vaan on niin vaikeeta!

Vaikeeta

Nyt on kyllä vaikeeta. Niin, niin vaikeeta. Kun mietin lapsettomuutta, ajattelen ensin päättäväisen positiivisesti, miten tässä jalostun ihmisenä ja on aikaa itselle ja sitten alkaa mieleen vyöryä kaikki vääryydet, tuskanhiki ja kyyneleet.

Samalla mietin, että millä oikeudella oikein valitan näitä first world problemsseja, mullahan on kaikki parhaat hoitomahdollisuudet käden ulottuvilla. Toisaalta lapsettomuus on aina tragedia, oli köyhä tai rikas. On tavallaan virallinen lupa olla surullinen.

Kävin siis lääkärissä tällä viikolla, ja kirjoitin siitä painokelvotonta tekstiä, mistä tuli hirveä morkkis. Oikeasti asiat on ihan hyvin, tai olosuhteisiin nähden hyvin. Sain reseptin mukana luvan aloittaa pillerit uudelleen, eli kärsittävänä on enää nämä alkavat menkat ja sitten 2kk lomaa kivuista - toivottavasti ne vielä tehoaa. Leikkaus on jo aika pian. Sen jälkeen pääsemme IVF-hoitoon, eikä kukaan enää ole maininnut sanaa inseminaatio.

Jos olisi kaksi identtistä blogia, jotka olisi tähän asti menneet samaa tahtia lapsettomuusasioissa, niin toisessa niistä aletaan vuoden-kahden sisällä odottaa vauvaa. Toinen jää ilman. Fifty-fifty.

(Paska endometrioosi. Vihaan sitä.)

Rock bottom

Olen rikki. Sisälläni on teräviä lasinsiruja. Päässäni hakkaa kolme moukaria. Sydän on murtunut.

Sain raivarin miehelle. Hän meni lausumaan sanat: "voimmehan me odottaa kuusi kuukautta leikkausta, jos sen jälkeen pääsemme heti hoitoihin."

"OLITKO SINÄ VITUN IDIOOTTI PAIKALLA KUN LÄÄKÄRI KIRJOITTI KOLME PÄIVÄÄ SAIKKUA SIKSI ETTÄ OLEN NIIN KIPEÄ? MISSÄ OLIT KUN SOVITTIIN ETTÄ ENÄÄ YHDET KUUKAUTISET? MINÄ EN JAKSA ENÄÄ KUUTTA KUUKAUTTA, JAKSAN EHKÄ YHDEN. YHDEN! KUUDESTA KUUKAUDESTA OLEN KUUSI VIIKKOA HELVETIN KIPEÄ, HELPPOHAN SE ON SANOA ETTÄ PUOLI VUOTTA MENEE TUOSTA VAIN KUN VOI VAIN ISTUA SIINÄ JA KEITTÄÄ TEETÄ. EPÄILEN ONKO SUA IKINÄ SATTUNUT NIIN PALJON. YMMÄRRÄTKÖ OLLENKAAN ETTEI KUUKAUTISTEN ALKAMISESSA OLE KYSE MISTÄÄN PETTYMYKSISTÄ, VAAN NIISTÄ SAATANALLISISTA KIVUISTA, JOIDEN KANSSA EI TODELLAKAAN EHDI MIETTIÄ JOTAIN LAPSEN SAAMISTA. Eikä kukaan kysy, jaksanko vielä. Et edes sinä."

"No jaksatko?"

"EN!"

Yrityskierto 20, kierron päivä 7 ja voimat alkavat tosiaan olla lopussa.

Daft Punk: Harder Better Faster Stronger

Ajattele ilmapalloja

Miten selvitä ahdistuksesta? Se iskee aina välillä, ja tarttuu paitaan kuin tahra. Bongasin Vuoden mutsilta (joka bongasi sen Talouselämästä, joka bongasi sen Kotkamillsin toimitusjohtajalta, joka bongasi sen ties mistä) ilmapallovinkin viime kerralla, kun oli taas niin vaikeeta. Taisin lukea tekstin väärin, koska siinä puhutaan ärsytyksestä, ja minä kokeilin kikkaa ahdistukseen. Saattaisi toimia muillakin epämiellyttävillä tunteilla.

Homma toimii näin:

"Kun mielen valtaa ahdistus, pysähdy, kuvittele että se on ilmapallo, ja päästä siitä irti."

Kuvittelin aamupäivän aikana niin monta täyttyvää ilmapalloa, että oikeilla heliumpalloilla toteutettuna olisi ainakin muutama huonekalu kämpästä noussut ilmaan.

Ja helpotti.

Kuvat: Luis Monteiro

Pixar: Up