Merimiehen vaimo revisited

Hän ei voinut itselleen mitään

Katkeruuden siemen sai itää

Teki pesän rintaan jonnekin

Kun ei koskaan saanut lapsia

Kävi monta vuotta kouluja

Yhtä monta kuin varpaitaankin

Aina sydän lyyhistyi

kun KP1 jälleen lähestyi

Mutta heikot vain tunteitaan näyttää

Laitureilla heiluttaa

kaikki joiden osa on odottaa

odottaa

Lasta tullut ei, kai vieläkään

löytänyt se kohdun lämpimään

Vaimo jäi ja mies taas kahdestaan

vuodet kasvoihin söi polkujaan

Hän ei aina ollut tällainen

vihainen ja vanhanaikainen

Enää puhuu yksin seinille

Ristipistotaulut tuijottaa

kun hän selaa postikorttejaan

Lapset eivät koskaan vieraile

Vaikka rannalle taas jää

se pyhä viha rintaa lämmittää

Miten väärin kaikki tämä onkaan

Kun leikkipuistoon lapset vei

kummin kaimat, serkut - ja me ei

e-e-ei

Seurahuoneella

kirkkaansinisessä mekossaan

Laittanut tunnin hiuksiaan on

ullakkohuoneessaan

Mies kauan katsoo

luokse kävelee ja pyytää tanssimaan

Sanoo, että illan jokaisen tanssin

hän vain yksin saa

Lasta tullut ei, kai vieläkään

löytänyt se kohdun lämpimään

Vaimo sekä mies nyt kahdestaan

Suurta ihmettä jää oottamaan 

(Ha!)

Vastaanotolla hän puistaa päätään
joka sanan painaa mieleensä
on empiväinen
mies taas vahva, päättäväinen

toivoo, jaksaa uskoa
ja hänkin vauvan haluaa

Elämä on laulun haaveunta
merten prinssi ja valtakunta
Orkesteri soittaa
viulu ei voi enää kauniimmin vaieta
Ottein lujin mies tanssittaa
huolehtii, eikä päästä koskaan
Käsissä on vielä voima, tunto
vanhuus kaukainen sairaus outo 

Lasta tullut ei, kai vieläkään

löytänyt se kohdun lämpimään

(alkuperäinen kappale täällä)

Le Malade Imaginaire

Kun käyn lääkärissä, käy jotenkin näin. En tiedä miksi. Niin vain tapahtuu. Melkein luulen välillä, että olen luulosairas. Näin on käynyt ennenkin, ihan muissa asioissa. Ehkä vain näytän liian terveeltä. (Siellä leikkaussalissahan se selviää sitten.)

Olen valmistautunut operaatioon keräämällä kasan lehtiä ja tv-sarjoja katsottavaksi. Jos kattoisi vaikka kaikki Sinkkuelämät putkeen?

Kaikesta jää jälki

Miten lapsettomuus on muuttanut minua?

Luulen, että olen ymmärtäväisempi ihminen kuin olisin silloin, jos lapsi olisi tullut maailmaan yhdeksän kuukauden kuluttua häistä. Puistattaa ajatuskin siitä maireasta hymystä omalla naamalla.

Olen vähän kovempi kuin ennen. Olen joutunut vaatimaan oikeuksiani potilaana. Toivoisin, että joku nousisi barrikadeille ja vaatisi läpinäkyvyyttä lapsettomuuspolin jonoihin. Miksi endometrioosin kanssa odottaa pidempään kuin helpommin hoidettavien vaivojen? Ei kai vaan siksi, että jonotuksen ja hoitoajan keskiarvo näyttää paremmalta, kun pikkuvaivat hoidetaan nopeasti? Endometrioosipotilaan hoito kestää joka tapauksessa kauan, niin odottakoon. (En tiedä onko oikeasti näin, epäilen vain satunnaisten tarinoiden perusteella. Siksi juuri toivoisin keskustelua aiheesta.) Haluaisin, että kaikkia hoidettaisiin tarpeen mukaan ja reilusti, ei sillä perusteella kuka vaatii ponnekkaimmin. Tällä hetkellä hoidon tarpeen mittarina vaikuttaa olevan mankumisen määrä. Inhoan etuilijoita, ja tunnen itseni sellaiseksi, kun vaadin hoitoa itselleni.

Vaikeudet elämässä saavat ihmisen joko turvautumaan (taika)uskoon tai näkemään selvemmin, että maailma pyörii pelkästään luonnonlakien varassa. Jos joskus vielä ajattelin, että ehkä tuolla jossain on jotain muutakin, niin en enää. Jumalasta on tullut pelkkä vitsi. Se, että minä ja mieheni emme saa lapsia luonnon keinoilla (ja monet pedofiilit ja narkkarit saavat), on minulle merkki siitä, että luonnonvalinta on sokea. Se ei näe, kuinka hienoja vanhempia meistä tulee. Suhtaudun silti uskoon lempeästi, samaan tapaan kuin Piscine elokuvassa Piin elämä. Joskus elämä vaan on niin hirvittävää, että ihminen tarvitsee tarinoita suojakseen.

Mitä pelkään eniten?

Pelkään, että leikkauksessa ei saada kaikkea endometrioosia pois, ja sitten hoitojen aikana se lehahtaa taas, ja joudun uuteen leikkaukseen sen takia. Ja kaikkein pahinta on, jos hoidoista huolimatta jäämme ilman biologista lasta. Sitten on jäljellä sekä kivut että tyhjä syli.

Hoitoihin mennään kai yleensä positiivisin mielin. Ja odotankin, että voimme onnistua. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta jotenkin tunnen, että minun on hyväksyttävä mahdollinen epäonnistuminen ennen hoitoja. Haluan olla varma, että haluan käydä sen läpi, vaikka lopputulos olisi nolla. Haluan nähdä, onnistummeko, ja siinä on otettava epäonnistumisen riski.

Ainakin nyt, e-pillerien tasaisessa suojassa, josta ovulaation ajan onni puuttuu mutta ei toisaalta myöskään PMS-itketä, ajattelen että selviän tästä, kävi miten kävi.

IVF on iloinen asia

Kevät on tullut. Aamulla on helppo herätä auringon kanssa. Töiden jälkeen väsyttää eikä millään jaksaisi lähteä jumppaamaan. Kaamosaikana taisi kyllä väsyttää sekä aamulla että illalla... Kevätväsymys on siis siitä kivempi kuin kaamosväsymys, että edes aamuisin on energinen olo.

Kävi muuten taas nolosti, koska kuvittelen että kaikki maailman ihmiset haluavat lapsia ja poksuvat raskauksia. Luulin, että yksi tuttu on raskaana, koska hänen vatsansa pömpötti. Asia olikin päinvastoin: hän ei enää voi tulla raskaaksi ainakaan luomusti, kun munanjohtimet oli vastikään poistettu, ja vatsa pömpöttikin leikkauksen jälkeistä turvotusta. (sentään olen oppinut jotain aikojen saatossa itse vastaanottamistani raskausonnitteluista, enkä jäänyt kiinni tästä harhaluulosta)

Tälle kyseiselle tutulle IVF oli iloinen asia. Että vaihtoehtoja on, jos joskus haluaa lapsia.

Lanseeraan tämän ajatuksen nyt omaankin kaaliini. Jipii, voimme vielä yrittää!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Baby Steps

Baby steps. Pienten jalkojen tepsutus.

Tai: pienin askelin kohti hyväksymistä. Taas ollaan lähempänä.

Noloa, mutta totta: vaadittiin järkyttävä tapahtuma tuttavapiirissä, nuoren ihmisen yllättävä kuolema, että muistin mikä on elämässä tärkeää. Ajatukset naksahtivat uuteen asentoon. Olen yhtäkkiä onnellinen, siis oikeasti onnellinen miehestäni ja työstäni ja ystävistäni ja kodistani, kaikista hyvistä asioista. Mitä on yksi lapsettomuustaistelu tai keskikokoinen leikkaus sen rinnalla, että saan vielä elää? Ehkä jään huomenaamuna bussin alle ja sitten minua ei enää ole. Haluanko viettää jäljellä olevat päiväni murehtien tulevia?

Noloja ajatuksia, jotenkin. Kliseitä. Toisaalta tiedän, että sellainen ihmismieli on. Fight clubissahan se oli: kun tajuaa kuolevaisuutensa, osaa nauttia pienistäkin asioista. Your bed will be especially soft tonight, and when you wake up tomorrow your breakfast will taste better than any meal you and I have ever had.

Joka tapauksessa tänään kahvittelin kaverini kanssa ja juttelin rennosti (tai no, ainakin pystyin juttelemaan melko avoimesti) lapsitoiveista ja siitä että ehkei sitä tapahdukaan. On se edelleen surullinen ajatus, mutta mittasuhteet ovat erilaiset. Puhuimme myös siitä puolesta, että sitten jos ja sitten kun. Siitäkin, että sitä ei voi sitten peruuttaa, jos ei tykkääkään. (Enpä usko että niin käy meille.)

Tuulen kuiskaus sai jokin aika sitten kirjoituksessaan minutkin ajattelemaan, että toivo on pirullista. Toivominen on sellaista, että odotetaan jotain tapahtuvaksi, mutta asialle ei voi tehdä mitään. Toivominen on passiivista ja jonkun toisen, vaikka nyt kohtalon, armoille heittäytymistä. Olen vähän liiankin huono heittäytymään toisten armoille. Olen se joka pärjää, selviytyjä. Olenkin lakannut toivomasta. Sen sijaan haluan lapsen. Haluaminen on aktiivista toimintaa, sen toteutumisen eteen voin tehdä jotain. Se tuntuu paremmalta. Ehkä pieneltä osalta valheelliselta, mutta paremmalta.

Päivän huomio

Mistä tietää, että ihminen on tauolla lapsettomuusasioista?

- Facebook ei enää mainosta Väestöliittoa ja Felicitas-klinikkaa sivupalkissa.

Huhtikuu, get your ass over here! Sitä odotellessa yritän muistaa syödä terveellisesti (enemmän kasviksia ja proteiinia, vähemmän karkkia jossa on 1400 turhaa kaloria 400g pussissa), harrastaa liikuntaa pari kolme kertaa viikossa ja olla vähemmän tietokoneen ääressä.

Kevät tulee, vihdoin!

Tauolla

Täällä odotellaan nyt leikkausta.

Raskausajatukset ovat tauolla.

Lapsettomuusajatukset ovat tauolla.


Olen ollut ärtyisä. Ja uppoutunut työhön. Voisin olla työpaikalla kellon ympäri.

Mietin, pitääkö tehdä testamentti. Leikkaus on kuitenkin pieni rutiinitoimenpide vain. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä sieltä oikein löytyy. Lääkäri antoi vielä pienen toivonkipinän, että tämä lapsettomuus jäisi kategoriaan selittämätön. Se olisi kai parempi vaihtoehto. Kuulostaa jotenkin hullulta, että lohdutus menee noin. "Älä huoli, ehkä emme saakaan selville, mistä kaikki johtuu."