Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatuksia lapsettomuudesta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ajatuksia lapsettomuudesta. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. tammikuuta 2014

Ajatuksia lapsettomuudesta ja blogin tulevaisuus

Tilasin ensimmäiset äitiysvaatteet netistä. Kävin vähän kiertelemässä kaupoissakin, mutta ainakin äitiyshousut olivat rumia ja suhteettoman kalliita. Netissä taas kauniita ja vähintään yhtä kalliita... Onneksi vanhat farkut ja legginsit mahtuu vielä, pömppis on aika ylhäällä niin housut ei pahemmin kiristä.

Iloisena olen pannut merkille, että tökeröt kysymykset ovat muuttuneet vain tökeröiksi kysymyksiksi. Kriisin keskellä loukkaannuin pienimmästäkin väärästä vihjaisusta, mutta nyt otin huumorilla muun muassa kysymyksen: Jos "se" on vasta seitsemänsenttinen, miksi vatsani on niin iso?

Kysyjä ei edes ollut Punahilkka, vaan ikäiseni naisihminen. :D Sentään synnyttäneet naiset ymmärtävät sanoa, ettei raskaus näy vielä yhtään. Pääsen vakuuttelemaan, että kyllä se näkyy ihan selvästi. On ollut ihana keskustella toisten naisten, äitien, kanssa äitiydestä. Ihmisen koko olemus muuttuu, kun hän puhuu lapsistaan. Se on ihan oma maailmansa, josta en ole aiemmin tiennyt, tai jota en ole huomannut ainakaan.

Kuten moni muu samassa vaiheessa, minäkin olen miettinyt blogin tulevaisuutta. Alkuun ajattelin, että nyt täytyy aloittaa uusi blogi, huomaavaisuudesta kohtalotovereita kohtaan tai ehkä jättääkseen menneet menneisyyteen. Mutta ensin en osannut päättää sopivaa ajankohtaa, koska raskaushan voisi loppua hetkenä minä hyvänsä. Nyt tuntuu, että blogille tulee koko ajan lisää lukijoita, joten ei tunnu siltä, että olisi tökeröä jatkaa. Lukemisenhan voi halutessaan lopettaakin... Ja alun perin ajattelin, että tämä blogi on muistiinpanoja koko matkan ajalta, yrityksestä onnistumiseen ja varpajaisiin asti, kuten nimikin sanoo. Minusta ei tuntuisi oikealta jakaa kahteen eri blogiin matkan kaksi osaa: määrättömän pitkä nousu jyrkkää synkkää vuorenrinnettä ja yhtäkkinen pääsy huipulle, josta nyt laskeudutaan kohti vehreää laaksoa. Ymmärrän kyllä, että yhtä lailla monelle on tässä vaiheessa tärkeää kääntää esiin puhdas sivu ihan konkreettisestikin.

Itse en oikeastaan haluakaan unohtaa, mitä on jäänyt taakse.

Vaikeudet ovat syy siihen, miksi liikutun vieläkin kyyneliin, kun ajattelen, että meille tulee vauva.

Ne selittävät, miksi hämmennyn, kun muut puhuvat innoissaan kesästä vauvan kanssa, matkustamisesta ennen vauvaa ja sen kanssa, ensi joulusta ja pienten jalkojen tepsutuksesta. En juurikaan ajattele niitä. Yritysaikana opettelin elämään nykyhetkeä, koska tulevaisuus oli niin pelottava, ja nyt se taito auttaa minua nauttimaan hetkestä. Ajattelen pyöristyvää mahaani ja sitä, kuinka onnellinen olen nyt.

Lähipiirissäni on eräs toinen ensimmäistä kertaa raskaana oleva. Sellainen "Nyt hankitaan vauva"-POKS. Hän odottaa poikaa, mutta katselee kirppiksellä pieniä mekkoja. On puhunut kolmesta lapsesta. Pienten jalkojen tepsutuksesta. Selvästi ajattelee jo seuraavaa ja seuraavaa askelta. Hänkin on onnellinen, en halua vähätellä sitä, mutta tuntuu, että sivuseikat harmittavat häntä: lapsi on poika, se syntyy talvella... Saisi varmasti mieluummin olla tyttö ja syntyä kesällä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää häntä. Ja uskomatonta kyllä, vähän säälin sitä asiaa, että tuo ensimmäinen lapsi tulee maailmaan äidille, joka ei ymmärrä hyvää onneaan; äidille joka olisi toivonut tyttöä. Jolla on asiat niin hyvin, että on varaa olla tyytymätön lapsen sukupuoleen. Kuulostaa minun korvissani yhtä hullulta kuin surra väärän väristä tukkaa.

Minulla taas on asiat jo niin hyvin, että voin vähän sääliä sellaista, joka on suunnitellut raskauden ja saanut sen tilauksesta ja saman tien.

Meistä tuntuu miehen kanssa, että juuri näin asioiden piti mennä. Kumpikin ehti muuttaa urasuunnitelmiaan turvallisesta mutta tylsästä itselle mielekkääseen suuntaan. Meillä oli aikaa säästää niin paljon, että selvisimme hoidoista ilman lainaa ja vauva saa silti juuri ne vaunut, jotka haluamme ostaa. Voitimme taistelun. Olemme vahvoja. Olemme valmiita. Bring. It. On.

Massive Attack: Teardrop

perjantai 8. marraskuuta 2013

Herhiläiset

Seitsemän viikkoa.

Ultra on vasta ensi viikolla, koska haluttiin juuri sille lääkärille, joka hoiti meidät tähän siunattuun tilaan. Sanomaan kiitos.

Vatsani on pienoinen ongelma. Tai siis iso ongelma, se on siis aika iso. Ihmiset tuijottavat sitä. Tai oikeastaan eivät tuijota, koska sehän on epäkohteliasta. Ihmiset vilkuilevat sitä monta kertaa peräkkäin niin, etten huomaa. Paitsi että huomaan erittäin hyvin. Ihmiset puhuvat raskauksista, vauvakuumeista, tarkkailevat muiden syömisiä ja tänään jouduin keskelle raskaana olevia ja uutisia ja tuntui kuin olisin herhiläisparven keskellä. Mitä kukakin söi? Kenen lautasella ei ollut graavilohta? Nyt olisi hyvä hetki muidenkin kertoa, jos on uutisia! Esiin vaan!

Ajattelin: haistakaa paska. Haistakaa paska te pikkukakkosta odottava, puolivälin ylittänyt ja rouva Minulla raskaus alkoi näkyä viikon 21 jälkeen. Haistakaa paska ehjine munasarjoinenne, toimivine torvinenne ja hedelmällisine kohtuinenne. Haistakaa raskaus on maailman luonnollisin asia. Haistakaa paska vihjailuinenne ja merkitsevine katseinenne: Kun vatsasi on noin iso, niin täytyyhän sen olla jo niin pitkällä, että sinun pitää kertoa. Muutkin kertoivat! Rouva Tänään 12 viikkoa täynnäkin kertoi, ja sun maha on kuule SELVÄSTI ISOMPI!

Jooooo. Tein jo yhdessä toisessa seurassa sen harhautusliikkeen, että kerroin vastaanottaneeni raskausonnitteluja vuodesta 2005 (mikä on ihan totta). Mutta en jaksaisi järkyttää/nolata ihmisiä (niitä joita tapaan harvoin) koko ajan, vaikka luun kurkkuun paneminen onkin just mitä niille haluankin tehdä. Koska sanon nyt suoraan: se ei ole raskaus, joka vatsaani pullistaa. Alkion koko on 4-8 millimetriä, jos siellä edes on mitään alkiota. Että pitäkää nyt turpanne kiinni ja silmänne ylhäällä ja ihminen kertoo, kun ihminen on valmis kertomaan. Ja Rouva 12 viikkoa on minua VIISI VIIKKOA EDELLÄ JA kertoi asiasta ensimmäistä kertaa TÄNÄÄN!!!

Että silleen. Taitaa olla pikkunen kipukohta tässä. En ehkä ole ihan vielä yli lapsettomuudesta. Kröhöm.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Suru joka jäi

Tapasin tänään erään naisen. Hän on viisikymppinen, menestynyt urallaan, nähnyt maailmaa. Hän elää mitä ilmeisimmin onnellisessa avioliitossa. Elämä on tuntunut merkitykselliseltä. Ja silti, edelleen, pari vuosikymmentä myöhemmin mukana kulkee suru siitä, että lapsia ei koskaan tullut. Kuinka kaunis ja sydämellinen nainen, voisin niin kuvitella hänet äidiksi. Ja silti hänelle ei sitä annettu.

Tuntuu hirvittävän epäreilulta. Niin pienen pieni kohta on eri tavalla, ja tässä sitä vain kirjoittelen raskausoireita muistiin. Odotan ensimmäistä ultraa. Maailmani on jo revennyt irti siitä toisesta maailmasta, jossa olisin saattanut olla tuo nainen. (Ja voihan niin vieläkin käydä.) Ajatus on samaan aikaan kauhean surullinen ja toisaalta lohdullinenkin - että suru jää ikuisiksi ajoiksi, mutta sen kanssa voi elää.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Kultaakin kalliimpaa

Silmu oli tehnyt hauskan havainnon Puregonin litrahinnasta. Tuli mieleen verrata sitä kullan hintaan, joka on tällä hetkellä noin 40 000 e/kg.

Tuikin siis vatsanahkaani ainetta, joka on kymmenen kertaa kultaa kalliimpaa.

Kuinka arvokas olisikaan onnistuminen tässä touhussa.




Siinä vähän äitiyspropagandaa 50-luvulta.

torstai 19. syyskuuta 2013

Odotushuoneessa

Kerron kohta kaiken klinikalla käynnistä (lupaan käyttää myös muita kuin k-alkuisia sanoja (: ). Ensin on pakko laittaa tämä musavideo jakoon. Rumban toimittajaa lainaten: tervetuloa kliinisen odotushuoneen hitaasti kypsyttävään kiirastuleen.


Sin Cos Tan: Limbo

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Tulla lujaksi, säilyä pehmeänä

KP-1. Kohta testataan, miten hyvin mieli kestää tositilanteessa, kun pumpulimaisen ihanat hormonit romahtavat taas kerran.

Tässä kolumni, jonka ajatusta mietiskelen tänään. Pitkälle on tultu, kun löydän itseni siteeraamasta Jari Sarasvuota! Lempipuuhaksi voi vaihtaa lapsettomuuden surkuttelun, sanan "työ" tilalle voi vaihtaa sanan "lapsettomuus". Ja tuon kohdan "huono johtaminen" voi korvata sanoilla "takkuileva hoitoprosessi".

Aika kovaa tekstiä. Mutta kaksi vuotta pelkoa, surkua ja hammastenkiristystä on riittävästi, voi kai sitä kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa välillä.

torstai 22. elokuuta 2013

Just do it

Olen taas työstänyt eteenpäin tätä hyväksymisteemaa.

Hyväksyminen on helppo tunne. Keveä ja ilmava. Hyväksymisen tunteessa on helppo hengittää.

Sinne on vain vaikea päästä. Hetkittäin pääsen. Ne ovat hyviä hetkiä.

Olen tuntenut ihanaa kumppanuutta miehen kanssa.

Olen ihmetellyt, mistä löysin noin ihanan miehen. (Samalla muistan kyllä, että löysin hänet sieltä, mistä en kuuna kullanvalkeana olisi kuvitellut löytäväni ketään. Vietimmekin silloin pitkän ja hauskan illan yhdessä.)

Kirjoitin tähän loppuun ensin tylsiä ajatuksia, joita ajattelen muina aikoina, mutta sitten harhauduin taas Sara K:n blogiin. Haluanko sittenkään ajatella näin, ja vielä jakaa ne ajatukset muiden kanssa?

Jätetään tällä kertaa väliin, koska kyllä te tiedätte ja onhan noita jo jauhettukin. Smell the roses!

maanantai 19. elokuuta 2013

Harhautus

Näin harhautetaan ovelasti lapsettomuuden tuska ja suru:

Hankitaan uusi, vauhdikas harrastus. Sellainen, joka vaatii täyden keskittymisen ja mielellään tulee hiki ja on sellaista mistä nauttii.

Aa jee!

Kyllä se tästä. Ei se ole vaarallista, jos välillä pitää vähän hauskaakin! Tässä odotellessa.

Sille tutulle, joka kirjoitti facebookiin, että Ainoa Oikea tapa viettää maanantaita on tuijottaa omaa poikastaan, sanon että eipäs ole. Se on varmaan ihana tapa viettää maanantaita, mutta vähän tökeröä sanoa, että ainoa oikea. Varsinkin, jos on häistä ja rivitalon hankkimisajankohdasta päätellen itsekin vääntänyt mukeloa ainakin kolme vuotta. En suostu siihen, että tuijotan tuolla hamassa tulevaisuudessa rakkautemme hedelmää ja ajattelen, että nuo edeltävät vuodet menivät viemäristä kyynelten mukana alas.

Sen sijaan opettelen tanssimaan, jotta kehtaan mennä muksuni kanssa tanssitunneille! Pitäähän äidin edes hetken verran osata paremmin. :)

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Kuinka välttää Ne Kysymykset

Olen oppinut mielestäni aika elegantisti väistämään tilanteet, joissa kysytään lapsiasiasta. Tiedättehän, fiksu selviää tilanteista joihin viisas ei edes joudu. Näen nykyään lähestyvän Tilanteen jo matkan päästä. Tämä on vaatinut parin vuoden jatkuvaa harjoittelua, mutta näillä vinkeillä tuloksia voi varmasti nähdä pienemmälläkin vaivalla!

Yllättävän suuri osa lisääntymiseen liittyvistä kysymyksistä ei tule tyhjästä, vaan johdattelun kautta.

Esim. 1. Sukulainen X kysyy, mitenkäs se naimisiin mennyt sukulainen Y, miten nuorellaparilla menee? (Y on raskaana.) Tähän ei vastata, että odottaa vauvaa! koska se johtaa välittömään kysymykseen, entäpä teillä, parhaimmillaan vatsalle taputuksen kera, vaan: että hyvinhän niillä, samaan malliin kuin ennenkin (koska raskaanahan tuo oli jo ennen häitä).

Esim. 2. Puoliso on kaverinsa varpajaisia viettämässä, eikä päässyt sukulaisen kissanristiäisiin. Sukulainen N kysyy, missä hän on? Älä vastaa, että varpajaisissa, vaan: että hän on toisissa juhlissa. Jatkokysymys vältetty. Ja taaskaan ei valehdeltu.

Kyllä elämä on tällä tavalla helpompaa.

lauantai 3. elokuuta 2013

Asenne ratkaisee, osa II: kolikon kääntöpuoli

Joskus tuntuu että avain onneen on hukassa, mutta ovi on kuitenkin aina avoinna, Susku kommentoi.
En sano tätä loukatakseni, enkä katkeraan sävyyn, vaan koska se on näin: helppohan se on sanoa, kun unelma on jo toteutunut.

Sara K kirjoittaa samasta asiasta: Tottakai seison hyväntuulisena liikennevaloissa sitten, kun jotain kivaa on tapahtunut. Ja Ainukin: Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä.

Tilanteeni on se, että ovi on lukossa. Voin hakata ovea, itkeä ja huutaa - se pysyy joka tapauksessa lukittuna (tai aukeaa jos on auetakseen). Jos tuntemusten perusteella päätellään, kohtuni ympärillä on piikkilankaa, joka kiristyy kerran kuukaudessa. Tämä asia ei muutu, oli asenteeni mikä hyvänsä. Ovi on lukossa. Jos en haluaisi lapsia, ovi saisi pysyäkin lukossa; ei kaikkia ovia tarvitse avata.

Mutta kun haluan. Haluan avata sen oven!

Ei ole kriisiä ilman kamppailua. Jos valitsee taistelunsa oikein, kamppailu ei lopulta tapa vaan vahvistaa. Oven hakkaaminen on kovin ymmärrettävää, mutta turhaa ja voimia kuluttavaa. Välillä hakkaan ovea vain todetakseni, että kiinni on.

Kysymys on siitä, miten löydän yhä uudestaan elämästäni kaiken sen, mitä on oven tällä puolella. Miten muistan nauttia kesäpäivistä - miten osaan olla ahdistumatta, jos joku niistä menee harakoille siksi, kun suru tuntui liian pahalta. En suostu käpertymään tämän ongelman ympärille. Haluan nauraa, tanssia ja rakastaa jo nyt. Haluan elää myrskyn läpi tyylillä ja muistaen, että sen jälkeenkin on elämää.

Asenne ratkaisee

Olin taannoin seuraamassa ihailemani ihmisen väitöstilaisuutta. Vastaväittäjä kysyi, mikä oli ajatuksena ennen tutkimusprojektin aloittamista. Uskoitko, että ratkaisu tähän ongelmaan löytyy?

Olin varma siitä, vastasi ystäväni.

Ratkaisua ei löytynyt, mutta mitä siitä. Syntyi upea väitöskirja aiheesta, jota kukaan muu ei ollut vielä tutkinut.

Pystyisinkö ajattelemaan samoin raskauden yrittämisestä? Kaikki tulee menemään hienosti. Ja pystynkö vielä kaiken jälkeen, jos niin hienosti ei mennytkään, olemaan tyytyväinen lopputulokseen.

Luin taas Sara K:n blogia. Haluan huomauttaa, että joissain kohdin tuo positiivisuus ärsyttää.

"Meillä itsellämme on kaikki valta elämämme laatuun ja tapahtumiin."

Ja paskat.

(Otetaan tuo pienenä lipsahduksena, ajatus on tärkein ja se on hyvä.)

Nimittäin: tarvitsen sitä. Tarvitsen tunnetta, että kaikki tulee menemään vielä hyvin.


perjantai 26. heinäkuuta 2013

Kriisit

Lapsettomuus on niin hirveän erilainen kuin muut elämän kriisit.




Onko se oikeastaan? Onko se sen erilaisempaa kuin muut kriisit? Syöpään sairastunutkin elää epävarmuudessa ilman tietoa paranemisesta, av(i)oerossakin menettää tulevaisuuden rakkaan perheenjäsenen kanssa.

Googletin kriisejä, ja tavallaan hassua kyllä, myös ensimmäisen lapsen saaminen on yksi elämänkriisi. Eli kriiseilen parhaillaan siitä, etten ole päässyt etenemään kohti seuraavaa kriisiä.

Hmm.

Olen tässä miettinyt, kannattaako elämää ajatella ihan näin. Voisin ajatella: olen onnellisesti naimisissa, teen mielenkiintoista työtä, nautin olostani. Saan ehkä joskus lapsia, ja sitten keskityn siihen. Nyt keskityn tähän, mikä on.

Löysin parahiksi Sara K:n blogin. Sara K kirjoittaa, että universumi tuo eteemme sitä, mitä ajattelemme. Huonolla tuulella kaikki liikennevalot ovat punaisia, hyvällä tuulella sitä pysähtyy kadun reunaan ja huomaa setelin maassa. Jotenkin näin. Tässä lainauksia:
 
Onni ei ole saavutus vaan se, mitä jää jäljelle, kun luovumme syistämme olla onnettomia.

Mitä tulee myrskyihin, uskon, että ne on vain parasta elää läpi tyylillä ja muistaen, että niiden jälkeenkin on elämää.
 
Eikä mitä tahansa elämää, vaan: valloittava hiljaisuus, kevyt tuulenvire, puhdas ilma, kirkkaat unelmat.



tiistai 16. heinäkuuta 2013

Kaksi vuotta myöhemmin

Meillä kävi kylässä lapsi, joka sai alkunsa hassusti juuri meidän häiden aikoihin. Taisi olla hyvät bileet vieraillakin. Haikara vain eksyi väärille jatkoille...
Jossain toisessa ulottuvuudessa meillä on reipas yksivuotias, joka kävelee ja tapailee sanoja. Kääntää hellan ja stereot päälle, aina uudestaan. Mahtuu sohvan ja seinän väliin. Kuolaa matolle. Syö itse omenan, josta jäljelle jää vain siemenet.

Tässä ulottuvuudessa meillä on puoliksi maksettu auto, paljon arvokasta työkokemusta ja muutama ulkomaanmatka koettuna. Onhan sekin jotain.

Kaksi vuotta.

Meneeköhän tässä vielä toinen mokoma?

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Meidän. Piti. Olla. ENSIN!

Kesä on helppoa aikaa. Melkein voi unohtaa, että toivoo. On järvet, sauna, meri, metsä, aurinko, hiekka, hiki, kylmää juotavaa, mansikoita, uudet bikinit, väriä varpaankynsissä, luu ulkona, kadulla törmää tuttuihin, voi mennä terassille, kesäkahvilaan, festareille, ulkoilmaelokuviin....
 
Tänään kuitenkin ajattelin taas. Ihminen voi olla niin sokea (kun ei haluakaan nähdä). Sain tietää vastauksen kysymykseen: millainen nainen uskaltaa omissa häissään sanoa, että nyt tehdään vauvoja?

Niinpä niin. Sellainen, joka on jo raskaana.

Otin uutisen mielestäni tosi hyvin. Lapsettomuuden haava repeytyi auki, siihen lensi suolaista merivettä ja hiekkaa, koko ihoa kirveli hetken ja sitten kyselin kohteliaasti, mitä tällaisessa tilanteessa nyt kysellään. Aiotteko selvittää sukupuolen, hankkia isomman asunnon, entä mitenkä opinnot.

Opin toisenkin asian: raskaus ei kyllä näy päälle vielä kolmen kuukauden jälkeen. Ei edes bikineissä. Luulen, että ihmiset jotka näin väittävät, vain lakkaavat vetämästä vatsaa sisään, kun testi näyttää plussaa...

Kolmantena tuli ilmi, että lähisukukin odotti vauvaa ensin meille. (Ei senkään pitäisi olla yllätys, ollaanhan me vanhempia ja vakiintuneempia.) Mutta nyt ihan tuntuu, että tämä tulokas on jopa vähän paheksuen odotettu, liian aikaisin hankittu. Tulevilla vanhemmilla on opinnot kesken ja tulevien isovanhempien kommentti oli: "He tekivät sitten tällaisen ratkaisun."

Melkein käy sääliksi. Meidän lapsettomuus varjostaa tätä pikkuista, jonka pitäisi myös olla koko suvun hartaasti odottama ihan yhtä lailla.

Tulisipa meillekin uutisia pian.

maanantai 1. heinäkuuta 2013

DDSS*

Taas uusi variaatio samasta teemasta:

Meidän työpaikalla on raskausepidemia. Mulla on kuukautiset. Niinpä, kun tänään olin juuri vuotanut keskikokoisen tamponin ja kolmen pisaran siteen ääriään myöten täyteen, työkaveri kysyi iloisesti, onko vatsani turvonnut samasta syystä kuin näillä muilla? Sitä on liikkeellä! Olenko siis raskaana? Toinen työkaveri siinä vieressä komppasi, olivat siis yhdessä aamukahvilla arvioineet vatsakumpua.

Olin kiitollinen, että vatsani jätettiin tällä kertaa paijaamatta. Mutta silti. Voi nyt vittu.

 *) Different day, same shit

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Luksusongelmia ja sensellaista

Heippanen. Onkin vierähtänyt pieni tovi viime postauksesta. Oliko yhtään ikävä? Nyt jotakuta saattaa jännittää lukea, mitä tällä välillä on tapahtunut. Voin kertoa, että paljonkin, mutta ei mitään uutta raskaustestien saralla.

Note to self: älä jätä käytettyä testiä hotellihuoneen roskikseen. (Se oli jotenkin joutunut pois sieltä ja nostettu kauniisti esille uudelleen. Uusi kohtaaminen testin kanssa oli jotenkin tosi vaikea niellä.)

Kohta mennään IVF-suunnittelukäynnille. Tai siis hoidon suunnittelukäynnille. Jännittää.

Töissä masut kasvavat, työkavereilla. Yksi valitteli pikkujouluissa, kun toista ei vaan kuulu, vaikka esikoinen on jo 1,5 vee. Mitä arvelisitte, olisiko puoli vuotta yritystä takana ollut tuolloin? Ikävästi pääsi ikäero venähtämään yli kahden vuoden. Kun ei niitä tule tilaamalla, tiedättehän. Onneksi pikkukakkonen sai pian tuon jälkeen alkunsa ja syntyy kesän lopulla. Nyt ollaankin siirrytty valittelemaan, miten sairauslomaa ei voi millään pitää enempää kuin on pakko, kun sitten lähtee äitiysrahasta summia pois.

On se rankkaa, kun ei voi vain keskittyä muhimaan. Miksei joku muu, esim. lapsettomat, voisi maksaa jo raskaana olevien asuntolainoja, vaan maksattaminen alkaa vasta sitten kun vauva on jo melkein perillä?

No mitäs muuta. Menkat meni aika mukavasti jo kolmatta kertaa. Kai se on uskottava, leikkaus toimi. Vähän kipulääkitystä ja taas mennään.

Olen kokeillut asennoitua lapsettomuuteen eri tavoilla, ja yksi hyvä ja rauhoittava on tällainen uskonnollissävytteinen "Jumalalla oli minulle muita suunnitelmia". Oikeastaan minulla on nyt muita suunnitelmia. Olen ottamassa uuden askeleen uramielessä. Pääsen kiinnostavampiin tehtäviin, joissa on mahdollisuus kehittyä ihan eri tavalla kuin nykyisessä työssä. Se on äitiysloman jälkeen toisiksi parasta, mitä voi tapahtua. On vähän ärsyttävää, kun ei voi/uskalla heittäytyä täysillä uraputkeen, mutta sitten toisaalta en kestä jäädä tuonne hautomoonkaan kanojen keskelle, maho kun olen.

Uskon myös, että parisuhteen kannalta odottaminen on ollut hyvästä. Ollaan nähty sivusta tuoreiden vanhempien kiristyviä välejä, kun lapsi tulee. Uskon, että minä ja mies ollaan tämän myötä vahvempia kestämään ne ajat, kun yhtälössä on yhtäkkiä kolmas henkilö, kaikkia väsyttää ja kaikki on uutta. Mies on aina vain ihanampi koko ajan.

Ai niin. Vähän aikaa sitten oli läheisen ihmisen häät, joissa harrastettiin täysin avointa "nyt tehdään vauvoja" -hehkutusta vihkimisen jälkeen. Kyllä, monikossa. Onnea matkaan. Me oltiin kyllä ekana jonossa. Mutta niin kuin ruokakaupassakin, jollekin toiselle osuu se nopsempi kassahenkilö, eikä kukaan kysele kuka on pisimpään jonottanut. Tästäkin vauvasta otan sitten krediitit meille, kun häitä aikaistettiin vuodella, jotta vauva varmasti saadaan pian alulle.

Ja sitten pientä takapakkia: olin luullut, että vatsani olisi nykyään suurin piirtein normaalin näköinen. Olin väärässä. Sain hellän paijauksen vatsalleni siellä häissä. "Onko täällä joku?" Ei, ikävä kyllä ei. (Etkö huomannut, kun join viiniä ruuan kanssa? Nostin maljaa näkyvästi?)

Huokaus.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Kevät eli Eilinen on mennyt, huomisesta emme tiedä

Kevätsää uudeks luo, virkistystä meille tuo.

Ollaan miehen kanssa huollettu kasveja ja pesty ikkunoita, ja käyty itsekin vähän ulkona tuulettumassa. Valo pääsee taas sisään ja ulos näkee.

Siivosin lukulistaa tuossa vieressä ja siinä samalla löysin uuden blogin, Miten sinä sait alkusi. Muista elää, sanoo Umpunen.

Kun lisääntymisprojekti jumittaa, se auttaa, kun elämässä jokin kuitenkin kehittyy ja menee eteenpäin - oli se sitten ura tai lihaskunto, mieluiten molemmat. Olen myös opetellut elämään hetkessä. Olen käynyt joogassa, jossa siihen oikein keskitytään. Miltä tuntuu juuri nyt.

On hauska huomata, että useimmiten tuntuu ihan hyvältä.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Lapsettoman tunnusmerkkejä

Viikonloppuna oli juhlat. Siellä oli lapsiperheitä ja lapsettomia perheitä eli pariskuntia. Huomasin pari lapsettomuudesta kärsivän tunnusmerkkiä. (Jotkuthan ovat lapsettomia omasta tahdostaan, eivätkä silloin kärsi.)

Niillä jotka toivovat, voi olla kodissaan toinen makuuhuone, joka ei ole makuuhuone. Siellä kuivatetaan pyykkiä. Parin vuoden kuluttua alkaa harmittaa, että maksaa asuntolainaa pyykinkuivatushuoneesta.

Ne jotka toivovat, saattavat lasten käyttäytyessä juhlissa huonosti ja vanhempien hermostuessa heille, kommentoida, että kannattaisi miettiä ennen kuin hankkii lapsia.

Tunsin kuuluvani joukkoon. Kyllä minustakin sitä kannattaa miettiä, vaikka ehkei ole niin kohteliasta sanoa niin sellaisille, joille harkitseminen on jo liian myöhäistä...

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Positiivisen asenteen arvoitus

Meillä kaikilla on se ystävä tai vähintään tuttava, joka tuli raskaaksi kun vain lakkasi stressaamasta asiasta. Tähän ohjeeseen törmää niin usein, että siinä on melkein oltava jotain perää.

Asia on painanut mieltäni varmaan vuoden. Mikä hitto saa ikistressaajaystäväni raskautumaan kolmen kuukauden tuloksettoman yrityksen jälkeen, kun hän juoksee hädissään gynekologille, ja gyne sanoo taikasanat "nyt rauhoitut, lakkaat kokonaan yrittämästä ja miettimästä koko asiaa". Poks, raskaana.

Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä. Onko näin?

Itse olen taistellut asenteeni kanssa pitkälle toista vuotta. Olen tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, että en aina ole positiivinen. Alussa kyllä olin rento ja toiveikas, seksiä oli tarpeeksi joten ajattelin, että päiviä on turha laskea, kyllä se tulee jos on tullakseen. Olin tietoinen endometrioosin mahdollisuudesta heti alusta lähtien, joten täytyy myöntää, että se huoletti hieman jossain taustalla. Vähitellen toivo alkoikin murentua, kun tarkempi tähtääminenkään ei auttanut. Lopulta olin endometrioosikipujen kanssa siinä pisteessä, että raskaus tuntui aivan toisarvoiselta, kunhan pääsisin kivuista eroon. En uskonut raskauteen tippaakaan, ja vain tuhahdin gynekologille joka kehtasi huomioida tilanteen "jos tulenkin raskaaksi". Missähän maailmankaikkeudessa minä tuosta vaan tulen raskaaksi? (Enkä tullutkaan.)

Sitten kävin laparoskopiassa, ja heräsin sieltä euforisena. Ajattelin ensin, että se johtuu lääkkeistä. Nyt reilun viikon kuluttua olo on edelleen toiveikas, valoisa, optimistinen. Olemme alkaneet miehen kanssa puhua lapsestamme todellisena tulevaisuuden asiana, sanon "sitten kun" enkä "sitten jos meillä on joskus lapsi".

En osaa sanoa syyksi muuta kuin, että minusta tuntuu erilaiselta. En odottanut leikkaukselta juuri mitään. Nyt tuntuu siltä, että voin tulla raskaaksi jonain päivänä. Tuolla alhaalla on jokin muuttunut. (Niin, sitä on leikattu. Mutta voiko sen tuntea näin kokonaisvaltaisesti? Osaako kohtuni lähettää viestejä alitajuntaani, että täällä kaikki kunnossa, voitte alkaa haaveilla? Vai johtuuko tämä vain kipujen helpottamisesta?)

Lauantaiaamuna luin Hesarin, kuten aina. Siinä oli Harhaa vain! -niminen palsta, jossa kirjailija Rolf Dobelli käy läpi arjen ajatusvirheitä. Jutussa todetaan, että odotukset muuttavat aivojen ja samalla koko kehon biokemiaa. Jos odotamme jotain tapahtuvaksi, ennustus pyrkii toteutumaan.

Itsensä toteuttava profetia? Voisiko tämä olla sitä? Päätin, että oli miten oli, pidän kiinni tästä hyvästä tunteesta. Siitä voi olla apua, ja haittaa ei ainakaan.

Oivalsin myös jotain muuta: stressaamisen vaikutus hedelmällisyyteen on ns. first world problem. "Raskauteni alku viivästyi kolme kuukautta, koska stressasin." Ne ihmiset, joissa ei ole mitään todellista vikaa, voivat hyötyä rentoudesta. Me muut, joilla on sellaisia vikoja, joita pelkkä "aivojen ja koko kehon biokemian muuttaminen" ajatuksen voimalla ei korjaa, emme hyödy positiivisesta ajattelusta - ainakaan raskautumismielessä. Jos ovulaatiota ei tapahdu, mikään mahti maailmassa ei saa raskautta alkamaan. Jos endometrioosi on liisteröinyt kaikki lisääntymiselimet paikoilleen ja pullauttelee sekaan kystia, raskautuminen on myös melkoisen hankalaa.

Tilannetta voi verrata siihen, että lähden juoksukilpailuun Usain Boltin kanssa. Aivan sama, millä asenteella kumpikin meistä lähtee kilpailuun, Usain voittaa varmasti. Hän voittaa luultavasti vaikka takaperin juosten. Asenteella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että en voita tätä kilpailua.

Nyt kun syyllisyys väärästä asenteesta on poistettu harteiltani, voin hyväksyä tämän neuvon, pienellä lisäyksellä. Positiivinen asenne lisää raskauden todennäköisyyttä, jos edellytykset raskaaksi tulemiselle ovat olemassa.

Ja näin, hyvät ystävät, meillä on selitys sille, miksi se rento asenne auttoi sitä yhtäkin tuttua, mutta se ei toimi kaikilla. Voi olla, että liika yrittäminen oikeasti hidasti ikistressaajaystäväni raskautumista. Ensimmäisellä kerralla se kävi nimittäin heti.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kertomisesta

Harhauduin tänään aika kauas lapsettomuusaiheesta :) mutta piti nyt kirjoittaa ajatukset ylös, että niihin voi sitten palata joskus myöhemmin, toisessa elämäntilanteessa.

Tyttöankka kirjoitti aiemmin työkavereille kertomisesta. Sattumalta itsekin jouduin tilanteeseen, jossa juttelin miespuolisen kollegan kanssa lapsista, heillä oli juuri laskettu aika viime viikolla. Yhtäkkiä työkaveri kysyikin, mitä meillä ajatellaan perheen perustamisesta.

Sekunnin kestoinen paniikki. Mitämäsanon???

Kerroin, että meillä on hieman esteitä sen lapsen saamisen tiellä. Leikkaus on huomenna...

Työkaveri otti sen hyvin. Ei sanonut mitään tyhmää. Minä otin sen hyvin. En sanonut mitään tyhmää. Puhuttiin vähän endometrioosista. Jouduin ihan pikkasen nieleskelemään, toisella oli kuitenkin ihan päinvastainen tilanne. Vauva ihan kohta siinä. Mutta kerroin, pystyin siihen! Sain myötätuntoa, eikä se tuntunut sääliltä.

Aiemmin viikolla olin kertonut toiselle työkaverille, ja siinä vikana työpäivänä hän tuli taputtamaan olalle ja toivotti tsemppiä. Se tuntui mukavalta.

Eilen sitten olin kutsunut kaverin kylään, kun miehellä oli iltamenoa. Endometrioosi oli aika luonteva puheenaihe, kun istuin siinä vatsa mustelmilla... Kaverini kertoi, että hänellä on ystävä jolla myös oli endometrioosi, leikkauksen jälkeen hän tuli raskaaksi ja nyt odottaa kolmatta lasta.

Siinä sitten istuin ja olin täynnä toiveikkuutta. Ehkä meillekin käy noin.