Syökö endometrioosi siis lihaa?

Taas yhdet kuukautiset. Kierto numero 25 alkaa. Aika uskomaton määrä, tuo 25. Tuntuu melko mahdottomalta ajatus, että näiden 24 pieleen menneen kierron jälkeen yhtäkkiä näkymättömät palaset loksahtaisivat kohdalleen ja tulisin tuosta noin vain raskaaksi. Mieleen tuli myös ajatus, että jos nuo munasolut olisivat päätyneet tuottavampiin kohtuihin, kasassa olisi jo kaksikin jalkapallojoukkuetta.

kuva

Kaikkea sitä ihminen ajatteleekin.

Olen jättänyt punaisen lihan pois ruokavaliosta, ja samaa tietä on mennyt kanakin vähän vahingossa. En ole mitenkään fanaattinen, en kammoksu lihalientä tai liivatetta, mutta pihvit saavat nyt jäädä toistaiseksi. Kalaöljykapselit ovat edelleen käytössä, sain hetkeksi minipaniikin kun luin jostain, että niissä voi olla raskasmetalleja samoin kuin kaloissa itsessään, mutta valmistajat vakuuttelivat, että ei ole.

Ensimmäiset lihattomat kuukautiset olivat yllättävän niukat ja kivut siedettävät. Sattumaako? Tällä kertaa kukaan ei onnitellut raskauden johdosta, ja turvotusta oli omastakin mielestä selvästi vähemmän kuin yleensä. Odotan jännityksellä seuraavia.

Kriisit

Lapsettomuus on niin hirveän erilainen kuin muut elämän kriisit.

Onko se oikeastaan? Onko se sen erilaisempaa kuin muut kriisit? Syöpään sairastunutkin elää epävarmuudessa ilman tietoa paranemisesta, av(i)oerossakin menettää tulevaisuuden rakkaan perheenjäsenen kanssa.

Googletin kriisejä, ja tavallaan hassua kyllä, myös ensimmäisen lapsen saaminen on yksi elämänkriisi. Eli kriiseilen parhaillaan siitä, etten ole päässyt etenemään kohti seuraavaa kriisiä.

Hmm.

Olen tässä miettinyt, kannattaako elämää ajatella ihan näin. Voisin ajatella: olen onnellisesti naimisissa, teen mielenkiintoista työtä, nautin olostani. Saan ehkä joskus lapsia, ja sitten keskityn siihen. Nyt keskityn tähän, mikä on.

Löysin parahiksi Sara K:n blogin. Sara K kirjoittaa, että universumi tuo eteemme sitä, mitä ajattelemme. Huonolla tuulella kaikki liikennevalot ovat punaisia, hyvällä tuulella sitä pysähtyy kadun reunaan ja huomaa setelin maassa. Jotenkin näin. Tässä lainauksia:
 
Onni ei ole saavutus vaan se, mitä jää jäljelle, kun luovumme syistämme olla onnettomia.

Mitä tulee myrskyihin, uskon, että ne on vain parasta elää läpi tyylillä ja muistaen, että niiden jälkeenkin on elämää.
 
Eikä mitä tahansa elämää, vaan: valloittava hiljaisuus, kevyt tuulenvire, puhdas ilma, kirkkaat unelmat.

Pikkusen toivoo, kun sä et usko voittoon

Kaikki tahtoo

Kriisi on taas vähän akutisoitunut. Töissä on hiljaista = liian vähän muuta ajateltavaa. Ja työkavereilla liikaa aikaa ajatella muiden ihmisten kohtuja ja niiden tapahtumia. Tänään mittailtiin, että mahtuukos teidän autoon lastenvaunut, eikös sinne ihan hyvin mahtuisi? (Minustakin olisi luonnollista, että haikarat lentelisivät kohti vähänkään tilavampia autoja, mutta ei. Ne ovat lahjomattomia.)

Mies ottaa tällaiset jutut tosi hienosti. Sillä tavalla, että kaikki ympärillä olevat ihmiset toivoo meille lasta ja pitää sitä itsestäänselvyytenä, että lapsia on tulossa. Se on ikään kuin hyvä asia. Tukea. Välittämistä.

Minulle ohimennen kysytty "onko mitään uutisia?"  tuo mieleen kaiken paskan. Anteeksi vain. Eivät ihmiset halua kuulla, että haluamme lapsia, mutta jumala ei anna. Ne haluavat nähdä ultraäänikuvan. Sitäpaitsi monet tietävät jo yrityksestä, ja siksi kysyvät uutisia. Haluavat tietää HETI, ja siksi on parasta varmistaa asia kysymällä aina kun tavataan. Ei ennen kysytty uutisia. Ennen kysyttiin mitä kuuluu.

Ihailen mieheni taitoa olla vain ohikiitävän hetken ahdistunut, ja sitten jatkaa vihellellen kohti seuraavaa täysin yllättävää pettymystä. Mistä sitä toivoa oikein riittää? Koko ajan - kohta voi jo sanoa kaikki nämä vuodet - onnistuminen on ollut ihan siinä nurkan takana. Tai seuraavan nurkan. Nyt H-hetki on taas lähempänä!

Luin jostain, että yli kahden vuoden yrityksen jälkeen alkava raskaus on riskiraskaus, alkoi se millä keinolla hyvänsä. Eli ns. normaali raskaus on jotain, mitä en tule ikinä kokemaan. Se juna meni.

Yleensä yritän välttää katkeruutta. Tällä kertaa annan sille mahdollisuuden. Kiitos Helmille tästä sitaatista:

"Jokaisen ihmisen pitäisi katkeroitua elämässään ainakin kerran. Elämä on aneemista, jos ei koskaan tunne katkeruutta. Häviöt ja pettymykset ovat antaneet minulle eniten."
- Ruben Stiller

Itse lainaan erästä vanhaa opiskelukaveria, joka muinoin pienen maailmanparannus-avautumissession päätteeksi totesi: kyllä meidän pitää saada valittaa, koska meidän elämä vaan on niin vaikeeta!

Kaksi vuotta myöhemmin

Meillä kävi kylässä lapsi, joka sai alkunsa hassusti juuri meidän häiden aikoihin. Taisi olla hyvät bileet vieraillakin. Haikara vain eksyi väärille jatkoille...
Jossain toisessa ulottuvuudessa meillä on reipas yksivuotias, joka kävelee ja tapailee sanoja. Kääntää hellan ja stereot päälle, aina uudestaan. Mahtuu sohvan ja seinän väliin. Kuolaa matolle. Syö itse omenan, josta jäljelle jää vain siemenet.

Tässä ulottuvuudessa meillä on puoliksi maksettu auto, paljon arvokasta työkokemusta ja muutama ulkomaanmatka koettuna. Onhan sekin jotain.

Kaksi vuotta.

Meneeköhän tässä vielä toinen mokoma?

Meidän. Piti. Olla. ENSIN!

Kesä on helppoa aikaa. Melkein voi unohtaa, että toivoo. On järvet, sauna, meri, metsä, aurinko, hiekka, hiki, kylmää juotavaa, mansikoita, uudet bikinit, väriä varpaankynsissä, luu ulkona, kadulla törmää tuttuihin, voi mennä terassille, kesäkahvilaan, festareille, ulkoilmaelokuviin....
 
Tänään kuitenkin ajattelin taas. Ihminen voi olla niin sokea (kun ei haluakaan nähdä). Sain tietää vastauksen kysymykseen: millainen nainen uskaltaa omissa häissään sanoa, että nyt tehdään vauvoja?

Niinpä niin. Sellainen, joka on jo raskaana.

Otin uutisen mielestäni tosi hyvin. Lapsettomuuden haava repeytyi auki, siihen lensi suolaista merivettä ja hiekkaa, koko ihoa kirveli hetken ja sitten kyselin kohteliaasti, mitä tällaisessa tilanteessa nyt kysellään. Aiotteko selvittää sukupuolen, hankkia isomman asunnon, entä mitenkä opinnot.

Opin toisenkin asian: raskaus ei kyllä näy päälle vielä kolmen kuukauden jälkeen. Ei edes bikineissä. Luulen, että ihmiset jotka näin väittävät, vain lakkaavat vetämästä vatsaa sisään, kun testi näyttää plussaa...

Kolmantena tuli ilmi, että lähisukukin odotti vauvaa ensin meille. (Ei senkään pitäisi olla yllätys, ollaanhan me vanhempia ja vakiintuneempia.) Mutta nyt ihan tuntuu, että tämä tulokas on jopa vähän paheksuen odotettu, liian aikaisin hankittu. Tulevilla vanhemmilla on opinnot kesken ja tulevien isovanhempien kommentti oli: "He tekivät sitten tällaisen ratkaisun."

Melkein käy sääliksi. Meidän lapsettomuus varjostaa tätä pikkuista, jonka pitäisi myös olla koko suvun hartaasti odottama ihan yhtä lailla.

Tulisipa meillekin uutisia pian.

DDSS*

Taas uusi variaatio samasta teemasta:

Meidän työpaikalla on raskausepidemia. Mulla on kuukautiset. Niinpä, kun tänään olin juuri vuotanut keskikokoisen tamponin ja kolmen pisaran siteen ääriään myöten täyteen, työkaveri kysyi iloisesti, onko vatsani turvonnut samasta syystä kuin näillä muilla? Sitä on liikkeellä! Olenko siis raskaana? Toinen työkaveri siinä vieressä komppasi, olivat siis yhdessä aamukahvilla arvioineet vatsakumpua.

Olin kiitollinen, että vatsani jätettiin tällä kertaa paijaamatta. Mutta silti. Voi nyt vittu.

 *) Different day, same shit