Keskiraskauden loppupuolella

Onpas tässä vierähtänyt aikaa viime kirjoituksesta. Elämä on kovasti vilkastunut, enkä oikein ehdi istua koneella. Keskiraskautta on vielä pari-kolme viikkoa jäljellä... Pikkuinen voisi jo selvitä hengissä, vaikka syntyisi nyt, ja sen myötä hän on vieläkin konkreettisemmin jo perheenjäsen. Asustaa vaan tuossa nahan alla ja sieltä potkimalla ja kutittelemalla viestii. Hassusti osaa potkaista usein juuri sopivassa kohdassa, kun kysytään hänen mielipidettään johonkin (tai vaikka ei kysytä :).

Neuvolan ryhmätapaamisessa hiljaisesti ihmettelin, kun niin monen liikuntaharrastuksena oli enää kävely, muut oli jääneet pois. Nyt alan huomata, että kävelyhän on aika rasittavaa liikuntaa! Hehe. Jumpassa on jo vähän semmoinen köntysmäinen olo. Liikkuminen on muuttunut selvästi, ja tuntuu todella kummalliselta, että vaikka nyt eteentaivutuksessa napa osuu reiteen! Tulee sellainen olo, että on samaan aikaan hyvin taipuisa ja hyvin kankea. Kevääksi pitääkin hankkia jalkaan helposti sujautettavat kengät, koska nyt jo tuntuu ikävästi siltä, että bambino lytistyy, jos kumarrun suoraan eteenpäin sitomaan kengännauhoja.

Aamu- ja iltalauluista on tullut päivittäinen rutiini. Mielenkiinnolla odotan, tunnistaako pikkuinen laulut syntymän jälkeen! Yhtenä aamuna tuli mieleen, että herätyskellon ääni saattaa olla yhtä lailla tällainen tuttu ääniympäristön osa :D

Laula pieni laulu

Olemme alkaneet laulaa bambinolle. Tuttu vauvaperhe kertoi, että vauva tunnisti syntymän jälkeen isän laulaman tuutulaulun ja on alusta asti rauhoittunut sen kuullessaan. Aika hienoa, että myös miehelle on mahdollista luoda kontaktia poikaseen jo ennen syntymää. Onko jollain teistä lukijoista kokemuksia aiheesta?

Perhevalmennuksen antia

Perhevalmennus!

Siellä oltiin. Mentiin avoimin mielin. Tuntui ihan uskomattomalta istua siellä mahan kanssa muiden keskellä. Siis perhevalmennus! Nyyh! Nyt täti kertoo meille asioita! Nyt ihmiset, jotka on tässä samassa tilanteessa samaan aikaan, kertoo ajatuksiaan!

Saatiin paljon mielestäni hyvää tietoa. Teemana oli.. ainakin imetys. No, se ei mennyt ehkä niin hyvin. Palopuhe muistutti enemmän jotain, mitä pitäisi pitää imetysohjauksen suunnittelupalaverissa, jotta sitten tositoimiin päästäessä olisi jäljellä enää se oikeanlainen tieto (ei enempää eikä vähempää.....) ja kiihkottomuus, ja ihmisillä hyvä tahto. Jäi vähän semmoinen olo, että voih voimaton neuvola ei mahda mitään, kun synnytyssairaala tuppaa vauvat täyteen korviketta ja kukaan ei opasta näitä äitejä... Käytiin seikkaperäisesti läpi syitä, miksi imetys epäonnistuu, kun ehkä tavallaan olisin kaivannut vinkkejä, neuvoja ja ohjeita siitä, miten se saadaan onnistumaan, vaikka olisi jotain kompastuskiviä matkan varrella.

Muilta osin olin tosi tyytyväinen antiin. Puhuttiin vastasyntyneestä ja unesta ja tarpeiden tunnistamisesta ja itkusta ja unista ja missä nukuttaa ja miten ja mille asioille antaa aikaa ja ja ja... Oli mukava kuulla ihmisten näkökulmia ja tapoja valmistautua.

Perhevalmennus. Vapaata töistä, jotta voit olla miehen kanssa ja puhua ja kuunnella vauvajuttuja. Need I say more.

Puolimatkassa

Humps vaan, puolimatkan krouvi tuli vastaan. Tässä sitä istuskellaan. Bambinosta on tullut meille rakas. Nyt kun hän liikkuu, antaa elonmerkkejä ja vaikka potkaisee miestä korvaan, hän on hyvin konkreettinen henkilö jo. Jännityksellä odotamme tietoa sukupuolesta. Äitini on varma, että sieltä on tulossa poika. Poikasikiöt kuulemma liikkuvat enemmän, ja kai tämä liikkuu suht paljon.

Kaikkien vauvaoppaiden lukemisen jälkeen tuli ilmi, että miehen maailmassa ei ole silti ihan itsestäänselvää, että vauvan saapumisen jälkeen entiset kotityöt säilyvät entisellään, ja lisäksi pitää hoitaa yhden uuden kokonaisen ihmisen kaikki asiat.

Tiedätte sen lauseen, "kun sinä jäät kotiin". Se on aika harhaanjohtavasti sanottu. Se kuulostaa siltä, kuin kotiin jäävä saisi 8 tuntia lisää vapaa-aikaa päivään, ja tämän ajan voi sitten käyttää kotitöiden tekemiseen. Tai itse asiassa, aika leppoisaa se tulee olemaan, kun kyllähän nyt kuka tahansa tekee muutamassa tunnissa pyykit ja tiskit, jos on kotona joka päivä, ja lopun aikaa voi puuhailla jotain kivaa. Miehen kuvitelmissa rankkaa voi olla se, jos hän joutuu työpäivän päälle tekemään ihan niitä samoja kotihommia, mitä tekee nytkin.

Voi tietysti olla, että bébé tekee yönsä parin kuukauden iässä, ja elämme onnellista auvoa pyykin ja pullan tuoksussa. Voi olla, että on tosiaankin valitettava poikkeustilanne, jos ruoka ei ole pöydässä miehen tullessa kotiin töistä.

Onneksi, onneksi asia tuli puheeksi. Olen nääs paljon parempi näiden worst case scenarioiden kanssa.

Tyttö vai poika?

Tällä viikolla käytiin neuvolassa. Neuvolantäti sai pisteitä siitä, kun varoitti, että perhevalmennuksessa voi olla vähän tyhmältäkin tuntuvia sisältöjä. Muistin heti tyttöankan kirjoituksen aiheesta :) Mennään sinne kuitenkin ihan avoimin mielin.

Kaikki oli hyvin, paino on nousussa ja pikkuisen potkut kuulostivat hauskalta dopplerlaitteella. Wwumm, wwumm. Vaikea kuvailla sitä ääntä. Sykekin saatiin mitattua kaikesta pyörimisestä huolimatta, 145-155. Tämän perusteella voi joidenkin mukaan ennustaa sukupuolen. Nettikeskustelun perusteella taas ei voi, tai sitten jos voi, niin vasta viimeisillä viikoilla...

Muiden ennustekijöiden mukaan se on:
vähän pahoinvointia -> poika
potkupallomaha korkealla -> poika
raskaus ei näy takaa -> poika
ei finnejä -> poika
ei makeanhimoa -> poika

Oho. Silti olen alkanut ajatella, että se on varmaan tyttö. Arvauksia saa esittää!

Olen ehtinyt makustella tuota sukupuoliasiaa, nyt kun alkaa tuntua realistiselta, että jompikumpi olisi tulossa. Se on vähän niin kuin jäätelön valinta joskus: on vaikea päättää, minkä eniten haluaisi. Vaihtoehdot voi olla yhtä hyviä, vaikka erilaisiakin. Tämä on minusta siis pelkästään hyvä asia. Äitini on kertonut, että kun veljeni käveli pienenä poikana isänsä kanssa käsikädessä, niistä näki päivänselvästi, että tuossa menee isä ja poika. Tykkään mielikuvasta, että perheeseen tulisi toinen versio elämäni ihanimmasta ihmisestä. Mies ja minimies. Voin kyllä helposti nähdä myös pienen tyttösen kävelemässä siinä rinnalla, eikä se olisi sen vähemmän suloista. Kumpi tahansa voi kerätä taskuun kiviä ja käpyjä tai kiipeillä puissa tai lukea kirjaa puun alla. Se on enemmän luonne- kuin sukupuolikysymys. Vaatehankintojen kannalta olisi kyllä kiva jo kohta tietää se sukupuoli. Kun ostaa muutaman sukupuolineutraalin bodyn, yhdessä ne näyttävätkin pojan vaatteilta, koska niissä ei ole yhtään pinkkiä tai kukkakuviota...

Come on, shake your body baby, do the conga

Onpa ihanaa lukea uuden plussa-aallon satoa muista blogeista. Kunpa olisin silloin back then osannut luottaa siihen, että kaikki järjestyy... Niin monille, useimmille se on niin.

Odotellen mainitsi kommentissaan, että suhtautuminen muuttui sen jälkeen, kun potkut alkoivat tuntua. Ajattelin, että juu totta, muuttuuhan se ja konkretisoi asiaa ja onhan se valtavan ihanaa... Vasta nyt viikkoa myöhemmin oikeasti tajuan, miten ratkaisevan erilaista se onkin, että tuntee liikkeitä! Ensin ne tuntuivat jopa vähän häiritseviltä, oudoilta muljahduksilta. En ole tottunut siihen, että joku tönii minua kesken työnteon. Nyt sitten alan jopa vähän ymmärtää ihmisiä, jotka käyvät tökkäämässä nukkuvaa vauvaa. Liikkuu = hengissä. Sehän tässä on tärkeintä.

Bambinolla on jo yksi asia, joka saa hänet tanssimaan. Se on lounastauko. Aina lounastauon jälkeen, kun palaan työhuoneeseen, bileet alkavat. Jee, ruokaa!

(Congarumpujen soitto ei enää koskaan kuulosta samalta kuin ennen.)

Toinen hyvä hetki bongata liikkeitä on sängyssä köllöttely illalla. Mieskin on päässyt tunnustelemaan möyrintää ja pieniä potkaisuja.

Tähän asti olen ollut raskaana, tästä eteenpäin tunnen, että sisälläni kasvaa pieni ihminen. Se on iso muutos. Pikkuisesta on tulossa perheenjäsen meille. Kun lähdemme ulos, mies kysyy, muistinko ottaa bambinon mukaan?

Se on suloista. Se tuo hymyn huulille. Meidän pikkunen.

Se potkii!

Meille on tullut tavaksi lukea aina viikon vaihtuessa vau.fi:n kuvaus seuraavasta raskausviikosta. 18. viikon kohdalla isän raskausviikoissa lukee, että äiti tuntee jo melko varmasti potkuja tässä vaiheessa.

...tai sitten ei.

Se johtuu varmaankin siitä, että olen aika harvoin vain paikallani tekemättä tai ajattelematta mitään. Illalla jaksan kuulostella vatsan tuntemuksia ehkä minuutin, ennen kuin käyn unille. Pikkuinen ei ole tähän mennessä ymmärtänyt juuri sillä hetkellä potkaista... Mutta jos kerran vau.fi sanoo, että liikkeitä tuntuu jo, niin pitäähän minunkin ne tuntea. :D Bambinohan on jo 17 senttiä pitkä, pienen oravan kokoinen!

Tuumasta toimeen: mies laittoi käden vatsalleni ja minä tunnustelin sivummalta ja tietenkin sisältä päin. Ehkä minuutin kuluttua ei ollut tuntunut vielä mitään. Ja sitten: *potk*

Se on siellä!

Mies ei tuntenut mitään, meni pesemään hampaita.

Tunsin möyrintää. Ja toisen potkun.

Hei pikkunen.

Ajatuksia lapsettomuudesta ja blogin tulevaisuus

Tilasin ensimmäiset äitiysvaatteet netistä. Kävin vähän kiertelemässä kaupoissakin, mutta ainakin äitiyshousut olivat rumia ja suhteettoman kalliita. Netissä taas kauniita ja vähintään yhtä kalliita... Onneksi vanhat farkut ja legginsit mahtuu vielä, pömppis on aika ylhäällä niin housut ei pahemmin kiristä.

Iloisena olen pannut merkille, että tökeröt kysymykset ovat muuttuneet vain tökeröiksi kysymyksiksi. Kriisin keskellä loukkaannuin pienimmästäkin väärästä vihjaisusta, mutta nyt otin huumorilla muun muassa kysymyksen: Jos "se" on vasta seitsemänsenttinen, miksi vatsani on niin iso?

Kysyjä ei edes ollut Punahilkka, vaan ikäiseni naisihminen. :D Sentään synnyttäneet naiset ymmärtävät sanoa, ettei raskaus näy vielä yhtään. Pääsen vakuuttelemaan, että kyllä se näkyy ihan selvästi. On ollut ihana keskustella toisten naisten, äitien, kanssa äitiydestä. Ihmisen koko olemus muuttuu, kun hän puhuu lapsistaan. Se on ihan oma maailmansa, josta en ole aiemmin tiennyt, tai jota en ole huomannut ainakaan.

Kuten moni muu samassa vaiheessa, minäkin olen miettinyt blogin tulevaisuutta. Alkuun ajattelin, että nyt täytyy aloittaa uusi blogi, huomaavaisuudesta kohtalotovereita kohtaan tai ehkä jättääkseen menneet menneisyyteen. Mutta ensin en osannut päättää sopivaa ajankohtaa, koska raskaushan voisi loppua hetkenä minä hyvänsä. Nyt tuntuu, että blogille tulee koko ajan lisää lukijoita, joten ei tunnu siltä, että olisi tökeröä jatkaa. Lukemisenhan voi halutessaan lopettaakin... Ja alun perin ajattelin, että tämä blogi on muistiinpanoja koko matkan ajalta, yrityksestä onnistumiseen ja varpajaisiin asti, kuten nimikin sanoo. Minusta ei tuntuisi oikealta jakaa kahteen eri blogiin matkan kaksi osaa: määrättömän pitkä nousu jyrkkää synkkää vuorenrinnettä ja yhtäkkinen pääsy huipulle, josta nyt laskeudutaan kohti vehreää laaksoa. Ymmärrän kyllä, että yhtä lailla monelle on tässä vaiheessa tärkeää kääntää esiin puhdas sivu ihan konkreettisestikin.

Itse en oikeastaan haluakaan unohtaa, mitä on jäänyt taakse.

Vaikeudet ovat syy siihen, miksi liikutun vieläkin kyyneliin, kun ajattelen, että meille tulee vauva.

Ne selittävät, miksi hämmennyn, kun muut puhuvat innoissaan kesästä vauvan kanssa, matkustamisesta ennen vauvaa ja sen kanssa, ensi joulusta ja pienten jalkojen tepsutuksesta. En juurikaan ajattele niitä. Yritysaikana opettelin elämään nykyhetkeä, koska tulevaisuus oli niin pelottava, ja nyt se taito auttaa minua nauttimaan hetkestä. Ajattelen pyöristyvää mahaani ja sitä, kuinka onnellinen olen nyt.

Lähipiirissäni on eräs toinen ensimmäistä kertaa raskaana oleva. Sellainen "Nyt hankitaan vauva"-POKS. Hän odottaa poikaa, mutta katselee kirppiksellä pieniä mekkoja. On puhunut kolmesta lapsesta. Pienten jalkojen tepsutuksesta. Selvästi ajattelee jo seuraavaa ja seuraavaa askelta. Hänkin on onnellinen, en halua vähätellä sitä, mutta tuntuu, että sivuseikat harmittavat häntä: lapsi on poika, se syntyy talvella... Saisi varmasti mieluummin olla tyttö ja syntyä kesällä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää häntä. Ja uskomatonta kyllä, vähän säälin sitä asiaa, että tuo ensimmäinen lapsi tulee maailmaan äidille, joka ei ymmärrä hyvää onneaan; äidille joka olisi toivonut tyttöä. Jolla on asiat niin hyvin, että on varaa olla tyytymätön lapsen sukupuoleen. Kuulostaa minun korvissani yhtä hullulta kuin surra väärän väristä tukkaa.

Minulla taas on asiat jo niin hyvin, että voin vähän sääliä sellaista, joka on suunnitellut raskauden ja saanut sen tilauksesta ja saman tien.

Meistä tuntuu miehen kanssa, että juuri näin asioiden piti mennä. Kumpikin ehti muuttaa urasuunnitelmiaan turvallisesta mutta tylsästä itselle mielekkääseen suuntaan. Meillä oli aikaa säästää niin paljon, että selvisimme hoidoista ilman lainaa ja vauva saa silti juuri ne vaunut, jotka haluamme ostaa. Voitimme taistelun. Olemme vahvoja. Olemme valmiita. Bring. It. On.

Massive Attack: Teardrop

Pohdintojen lista ja lukemista

Viime päivien mietteitä ja aiheita joista kirjoittaisin, jos en olisi niin väsynyt:

Päänsärky

Ummetus

Väsymys

Millainen sänky vauvalle? Millaiset vaunut? Turvaistuin? Isofix vai turvavyökiinnitys? Tuleeko nyt se syyllisyys, myyjä vihjaa että vauva kuolee, jos ei hanki kalleinta (tämähän tapahtui oikeasti, Solsidanissa)? Kuinka paljon se tarvitsee vaatteita?

Listeria

Graavilohi

Sushi

Joululoman lukemisto:

Kuinka kasvattaa bébé

Äitikortti

Noiden linkkien takaa löytyy hyvin kirjoitettuja juttuja, joiden mielipiteet ovat niin lähellä omiani, ettei tässä ehkä tarvitse alkaa itse kirjoittamaan noista aiheista ;) Vaikka kai tämä väsymys joskus loppuu...