Kyllä se siitä eli Synnytys lähestyy

Eilen illalla tuli ensimmäisen kerran kipeitä supistuksia. Selvästi niitä ensimmäisiä, joissa miettii että onkohan tämä nyt jo sitä, ja jos tätä tarvitsee erikseen miettiä niin tietää, että se ei ole vielä sitä. Kumminkin sellaista ikävän tuntuista tylppää kipua alavatsalla ja melonin tuntuista painetta lantiossa ja vähän taisi reisiinkin säteillä.

Mies alkoi vinkumaan, että miksi supistuksia tulee vain, kun hän on paikalla.

Tämä perustuu ilmeisesti olettamukseen, että tiedotan jokaisesta supistuksesta myös miehen ollessa töissä. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen, olen välillä kertonutkin päivän aikaisista supisteluista... Mutta nämä olivat siis ensimmäiset, joissa tuntui vähän enemmän kipua.

Kysyin, eikö ole mukavampi, jos hän on paikalla, kun synnytys alkaa.

Sitten katsottiin futista ja hengittelin ja lämmitin vatsaa kauratyynyllä ja lopulta pääsin sänkyyn ja sain nukahdettua.

Aamulla kipeitä supistuksia tuli pari lisää.

Mies: "Kyllä se siitä."
Minä: "Kyllä se siitä?"
Mies: "Niin. Ei tämä loppuelämää kestä."

Jahas.

Enpä tiedä. Ei tuohon voi oikein lisätä mitään. Mieleen tuli vain hakea vasara, kajauttaa sillä miestä kämmenselkään jotain kovaa alustaa vasten, ja sanoa että kyllä se siitä. Se menee hei ohi, mitä siinä irvistelet.

---

Siinä synnytyskertomuksen esinäytös. Mietittäväksi jää, missä vaiheessa mies mahtaa haluta seuraavan tiedotteen tilanteen etenemisestä, kun tämä oli selvästi too much information? A) Lähden tästä synnärille B) Pää näkyy C) Voit tulla katkaisemaan napanuoran.

Loppuraskaus ja ohi vilahtelevat viikot

Nyt!

Niskasta kiinni ja muutama muistiinpano.

Sokerirasitus.
Illalla kunnon hiilari-proteiinitankkaus, aamulla hirveä jano (ens kerralla muista myös juoda riittävästi varastoon). Toisaalta janon ansiosta sokerilitku meni alas parilla gulpautuksella. Tulokset: normaalit. Paastosokeri vähän yli 4 ja 2 tunnin arvo vähän yli 7, muistaakseni.

Harjoitussupistukset.
Ehkä viikon-parin ajan on ollut ja nyt muutaman päivän tosi runsaasti. Luulen, että tämä on vielä harjoitusta, vaikka alas tuntuu välillä aika inhottavaakin painetta. Ei kuitenkaan varsinaisesti kipua. Tuntuu siltä, kuin... Hmm. Tulee sellainen olo. Outo olo, vähän kuin henki salpautuisi. Ja sitten kun kokeilee vatsaa, niin kohtu on ihan kova. Olin vähän huolissani, kun niitä tulee välillä niin useinkin, mutta tuo ultra vakuutti, että minkäänlaista kypsymistä ei ole tapahtunut vielä.

Uusi ultra.
Kaikki hyvin. Pikkuinen kasvaa nyt keskikäyrällä. Kohdunkaulaakin oli hyvin jäljellä, olikohan 4,8 cm? Eli suppareista ei tarvitse ehkä niiin paljon huolehtia.

Hankinnat.
Elämä on ollut aika hektistä pari kuukautta. Blogimaailma on jäänyt tosi pienelle huomiolle. Kaikki (se vähä) koneella viettämäni aika menee käytännössä vauvatarvikkeiden pohtimiseen, vertailuun ja hyvien tarjousten etsimiseen. Hankittuna on rintapumppu, jonka sitten kuitenkin ostimme uutena, ja turvakaukalo, jonka sitten kuitenkin hankimme käytettynä. Pieniä vaatteita on alkanut kertyä pinoksi asti. Pohdinnassa on vielä monen tarvikkeen suhteen, onko se tarpeellinen vai turhake. Hoitopöytä? Kantoreppu? Sitteri?

Äitiyspakkaus.
Se tuntuu joululta, ja hakumatka kannattaa tehdä autolla. Nämä kommentit sain äitiyspakkauksesta etukäteen, ja oikeassa olivat. Jossain äitiydestä kertovassa tv-ohjelmassa työ- ja opiskeluelämästä syrjäytynyt äiti joskus kommentoi, että äitiyden myötä ihminen tulee taas näkyväksi yhteiskunnalle, hyväksytyksi ja tärkeäksi jäseneksi. Pakkausta avatessa ymmärsin tämän tunteen. Juuri meidän vauva on saanut näin paljon kaikkea! Vain siksi että syntyy. Meistä välitetään, joku, vaikka kasvoton byrokraattinen koneisto, on pitänyt tärkeänä, että meillä olisi hyvä alku pienelle elämälle.

Kävi mitä kävi, meillä on jo pieni vauva tuolla vatsanahan alla potkuttelemassa. Uskon, että se tuntee jo isänsä äänen, tykkää musiikista ja ruoasta. Ihmettelemme usein sen vilkasta olemusta, mistähän se kaikki energia tulee? Olemme molemmat olleet aika leppoisia vauvoja, ja tämä tättähäärä on ainakin mahassa eri maata...