Odotellen mainitsi kommentissaan, että suhtautuminen muuttui sen jälkeen, kun potkut alkoivat tuntua. Ajattelin, että juu totta, muuttuuhan se ja konkretisoi asiaa ja onhan se valtavan ihanaa... Vasta nyt viikkoa myöhemmin oikeasti tajuan, miten ratkaisevan erilaista se onkin, että tuntee liikkeitä! Ensin ne tuntuivat jopa vähän häiritseviltä, oudoilta muljahduksilta. En ole tottunut siihen, että joku tönii minua kesken työnteon. Nyt sitten alan jopa vähän ymmärtää ihmisiä, jotka käyvät tökkäämässä nukkuvaa vauvaa. Liikkuu = hengissä. Sehän tässä on tärkeintä.
Bambinolla on jo yksi asia, joka saa hänet tanssimaan. Se on lounastauko. Aina lounastauon jälkeen, kun palaan työhuoneeseen, bileet alkavat. Jee, ruokaa!
(Congarumpujen soitto ei enää koskaan kuulosta samalta kuin ennen.)
Toinen hyvä hetki bongata liikkeitä on sängyssä köllöttely illalla. Mieskin on päässyt tunnustelemaan möyrintää ja pieniä potkaisuja.
Tähän asti olen ollut raskaana, tästä eteenpäin tunnen, että sisälläni kasvaa pieni ihminen. Se on iso muutos. Pikkuisesta on tulossa perheenjäsen meille. Kun lähdemme ulos, mies kysyy, muistinko ottaa bambinon mukaan?
Se on suloista. Se tuo hymyn huulille. Meidän pikkunen.
