Vihdoinkin jotain tapahtuu

Tuli se päivä, kun päätimme lakata jonottamasta jonottamaan.

Saimme puhelun kunnianarvoisasta yliopistosairaalasta. Langan päässä oli sama kylmäkiskoinen nainen, josta tuli vastaanotollakin ehkä pikkaisen konemainen olo näin potilaan näkökulmasta. Jos olette nähnyt elokuvan Elysium, tiedätte tyypin. Kun nainen päästi suustaan sanat "saatte ajan tästä lähtiessä mukaan", tiesin, että nyt mennään liukuhihnalla ja vauhdikkaasti. En kehdannut mainita, että en muuten ole nyt siellä vastaanotolla.... Ilmeisesti aika hoidon suunnittelukäynnille tulee sitten postissa. Ei sillä olekaan niin kiire, kun puhutaan ensi vuonna tapahtuvista asioista.

Tästä kuitenkin seurasi, että laitoimme miehen kanssa tiliotteet yhteen ja totesimme, että yksityinen kutsuu. Iso pyörä nytkähtää eteenpäin! Vuoden viivästyksessä on se hyvä puoli, että rahatilanteemme on kohentunut, ja pari tonnia tuntuu jo ihan mahdolliselta laittaa hoitoihin.

Luin keskustelupalstoilta, että ensimmäisen IVF:n onnistumisprosentti on 30% luokkaa, ja jos tuo on aikaisemmin tuntunut pieneltä, nyt se tuntuu mahtavan isolta todennäköisyydeltä. Se on yhtä hyvä kuin kenellä tahansa, joka aloittaa yrittämisen.

Päätimme siis laittaa rahat ensimmäiseen IVF-hoitoon omasta pussista. Soitin yksityiselle klinikalle, josta ei varattu soittoaikaa, jotta voidaan kysyä, haluanko vielä hoitojonoon, vaan ihan oikea starttiaika. Hoito alkaa tänä syksynä! Jos kaikki menee hyvin, jo seuraavasta kierrosta!!! En meinaa uskoa sitä todeksi.

KP4

Jännääjännääjännää!

Asiat etenee! Kirjoitan myöhemmin lisää.

Tulla lujaksi, säilyä pehmeänä

KP-1. Kohta testataan, miten hyvin mieli kestää tositilanteessa, kun pumpulimaisen ihanat hormonit romahtavat taas kerran.

Tässä kolumni, jonka ajatusta mietiskelen tänään. Pitkälle on tultu, kun löydän itseni siteeraamasta Jari Sarasvuota! Lempipuuhaksi voi vaihtaa lapsettomuuden surkuttelun, sanan "työ" tilalle voi vaihtaa sanan "lapsettomuus". Ja tuon kohdan "huono johtaminen" voi korvata sanoilla "takkuileva hoitoprosessi".

Aika kovaa tekstiä. Mutta kaksi vuotta pelkoa, surkua ja hammastenkiristystä on riittävästi, voi kai sitä kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa välillä.

Just do it

Olen taas työstänyt eteenpäin tätä hyväksymisteemaa.

Hyväksyminen on helppo tunne. Keveä ja ilmava. Hyväksymisen tunteessa on helppo hengittää.

Sinne on vain vaikea päästä. Hetkittäin pääsen. Ne ovat hyviä hetkiä.

Olen tuntenut ihanaa kumppanuutta miehen kanssa.

Olen ihmetellyt, mistä löysin noin ihanan miehen. (Samalla muistan kyllä, että löysin hänet sieltä, mistä en kuuna kullanvalkeana olisi kuvitellut löytäväni ketään. Vietimmekin silloin pitkän ja hauskan illan yhdessä.)

Kirjoitin tähän loppuun ensin tylsiä ajatuksia, joita ajattelen muina aikoina, mutta sitten harhauduin taas Sara K:n blogiin. Haluanko sittenkään ajatella näin, ja vielä jakaa ne ajatukset muiden kanssa?

Jätetään tällä kertaa väliin, koska kyllä te tiedätte ja onhan noita jo jauhettukin. Smell the roses!

Harhautus

Näin harhautetaan ovelasti lapsettomuuden tuska ja suru:

Hankitaan uusi, vauhdikas harrastus. Sellainen, joka vaatii täyden keskittymisen ja mielellään tulee hiki ja on sellaista mistä nauttii.

Aa jee!

Kyllä se tästä. Ei se ole vaarallista, jos välillä pitää vähän hauskaakin! Tässä odotellessa.

Sille tutulle, joka kirjoitti facebookiin, että Ainoa Oikea tapa viettää maanantaita on tuijottaa omaa poikastaan, sanon että eipäs ole. Se on varmaan ihana tapa viettää maanantaita, mutta vähän tökeröä sanoa, että ainoa oikea. Varsinkin, jos on häistä ja rivitalon hankkimisajankohdasta päätellen itsekin vääntänyt mukeloa ainakin kolme vuotta. En suostu siihen, että tuijotan tuolla hamassa tulevaisuudessa rakkautemme hedelmää ja ajattelen, että nuo edeltävät vuodet menivät viemäristä kyynelten mukana alas.

Sen sijaan opettelen tanssimaan, jotta kehtaan mennä muksuni kanssa tanssitunneille! Pitäähän äidin edes hetken verran osata paremmin. :)

Kuinka välttää Ne Kysymykset

Olen oppinut mielestäni aika elegantisti väistämään tilanteet, joissa kysytään lapsiasiasta. Tiedättehän, fiksu selviää tilanteista joihin viisas ei edes joudu. Näen nykyään lähestyvän Tilanteen jo matkan päästä. Tämä on vaatinut parin vuoden jatkuvaa harjoittelua, mutta näillä vinkeillä tuloksia voi varmasti nähdä pienemmälläkin vaivalla!

Yllättävän suuri osa lisääntymiseen liittyvistä kysymyksistä ei tule tyhjästä, vaan johdattelun kautta.

Esim. 1. Sukulainen X kysyy, mitenkäs se naimisiin mennyt sukulainen Y, miten nuorellaparilla menee? (Y on raskaana.) Tähän ei vastata, että odottaa vauvaa! koska se johtaa välittömään kysymykseen, entäpä teillä, parhaimmillaan vatsalle taputuksen kera, vaan: että hyvinhän niillä, samaan malliin kuin ennenkin (koska raskaanahan tuo oli jo ennen häitä).

Esim. 2. Puoliso on kaverinsa varpajaisia viettämässä, eikä päässyt sukulaisen kissanristiäisiin. Sukulainen N kysyy, missä hän on? Älä vastaa, että varpajaisissa, vaan: että hän on toisissa juhlissa. Jatkokysymys vältetty. Ja taaskaan ei valehdeltu.

Kyllä elämä on tällä tavalla helpompaa.

Mistä tunnet sä ystävän

Heippa pitkästä aikaa. Pää on puhdistunut mukavasti, kun sen on täyttänyt työpaikan vaihdos ja polttarijärjestelyt. Polttarit onkin mainio tapa tutustua erilaisiin ystäväpiireihin. Morsian on sellainen ystäväni, jonka kavereita en tunne oikeastaan lainkaan. Olen joskus jopa toivonut, että minullakin olisi samanlainen laaja yhtenäinen kaveriporukka, jonka kanssa mennään lomilla Lappiin tai mökille ja otetaan aurinkoisia ryhmäkuvia. Enpä toivo enää :D Olen ajatellut omia kavereitani niiiiin suurella lämmöllä viime aikoina. Less is todellakin more. Halipus mun omat.

Ovulaatio oli taas. Pus mun vasen munasarja. Uskollinen ystävä sekin.

Asenne ratkaisee, osa II: kolikon kääntöpuoli

Joskus tuntuu että avain onneen on hukassa, mutta ovi on kuitenkin aina avoinna, Susku kommentoi.
En sano tätä loukatakseni, enkä katkeraan sävyyn, vaan koska se on näin: helppohan se on sanoa, kun unelma on jo toteutunut.

Sara K kirjoittaa samasta asiasta: Tottakai seison hyväntuulisena liikennevaloissa sitten, kun jotain kivaa on tapahtunut. Ja Ainukin: Helppo minun on nyt mahani takaa hymistellä.

Tilanteeni on se, että ovi on lukossa. Voin hakata ovea, itkeä ja huutaa - se pysyy joka tapauksessa lukittuna (tai aukeaa jos on auetakseen). Jos tuntemusten perusteella päätellään, kohtuni ympärillä on piikkilankaa, joka kiristyy kerran kuukaudessa. Tämä asia ei muutu, oli asenteeni mikä hyvänsä. Ovi on lukossa. Jos en haluaisi lapsia, ovi saisi pysyäkin lukossa; ei kaikkia ovia tarvitse avata.

Mutta kun haluan. Haluan avata sen oven!

Ei ole kriisiä ilman kamppailua. Jos valitsee taistelunsa oikein, kamppailu ei lopulta tapa vaan vahvistaa. Oven hakkaaminen on kovin ymmärrettävää, mutta turhaa ja voimia kuluttavaa. Välillä hakkaan ovea vain todetakseni, että kiinni on.

Kysymys on siitä, miten löydän yhä uudestaan elämästäni kaiken sen, mitä on oven tällä puolella. Miten muistan nauttia kesäpäivistä - miten osaan olla ahdistumatta, jos joku niistä menee harakoille siksi, kun suru tuntui liian pahalta. En suostu käpertymään tämän ongelman ympärille. Haluan nauraa, tanssia ja rakastaa jo nyt. Haluan elää myrskyn läpi tyylillä ja muistaen, että sen jälkeenkin on elämää.

Asenne ratkaisee

Olin taannoin seuraamassa ihailemani ihmisen väitöstilaisuutta. Vastaväittäjä kysyi, mikä oli ajatuksena ennen tutkimusprojektin aloittamista. Uskoitko, että ratkaisu tähän ongelmaan löytyy?

Olin varma siitä, vastasi ystäväni.

Ratkaisua ei löytynyt, mutta mitä siitä. Syntyi upea väitöskirja aiheesta, jota kukaan muu ei ollut vielä tutkinut.

Pystyisinkö ajattelemaan samoin raskauden yrittämisestä? Kaikki tulee menemään hienosti. Ja pystynkö vielä kaiken jälkeen, jos niin hienosti ei mennytkään, olemaan tyytyväinen lopputulokseen.

Luin taas Sara K:n blogia. Haluan huomauttaa, että joissain kohdin tuo positiivisuus ärsyttää.

"Meillä itsellämme on kaikki valta elämämme laatuun ja tapahtumiin."

Ja paskat.

(Otetaan tuo pienenä lipsahduksena, ajatus on tärkein ja se on hyvä.)

Nimittäin: tarvitsen sitä. Tarvitsen tunnetta, että kaikki tulee menemään vielä hyvin.