Iloisena olen pannut merkille, että tökeröt kysymykset ovat muuttuneet vain tökeröiksi kysymyksiksi. Kriisin keskellä loukkaannuin pienimmästäkin väärästä vihjaisusta, mutta nyt otin huumorilla muun muassa kysymyksen: Jos "se" on vasta seitsemänsenttinen, miksi vatsani on niin iso?
Kysyjä ei edes ollut Punahilkka, vaan ikäiseni naisihminen. :D Sentään synnyttäneet naiset ymmärtävät sanoa, ettei raskaus näy vielä yhtään. Pääsen vakuuttelemaan, että kyllä se näkyy ihan selvästi. On ollut ihana keskustella toisten naisten, äitien, kanssa äitiydestä. Ihmisen koko olemus muuttuu, kun hän puhuu lapsistaan. Se on ihan oma maailmansa, josta en ole aiemmin tiennyt, tai jota en ole huomannut ainakaan.
Kuten moni muu samassa vaiheessa, minäkin olen miettinyt blogin tulevaisuutta. Alkuun ajattelin, että nyt täytyy aloittaa uusi blogi, huomaavaisuudesta kohtalotovereita kohtaan tai ehkä jättääkseen menneet menneisyyteen. Mutta ensin en osannut päättää sopivaa ajankohtaa, koska raskaushan voisi loppua hetkenä minä hyvänsä. Nyt tuntuu, että blogille tulee koko ajan lisää lukijoita, joten ei tunnu siltä, että olisi tökeröä jatkaa. Lukemisenhan voi halutessaan lopettaakin... Ja alun perin ajattelin, että tämä blogi on muistiinpanoja koko matkan ajalta, yrityksestä onnistumiseen ja varpajaisiin asti, kuten nimikin sanoo. Minusta ei tuntuisi oikealta jakaa kahteen eri blogiin matkan kaksi osaa: määrättömän pitkä nousu jyrkkää synkkää vuorenrinnettä ja yhtäkkinen pääsy huipulle, josta nyt laskeudutaan kohti vehreää laaksoa. Ymmärrän kyllä, että yhtä lailla monelle on tässä vaiheessa tärkeää kääntää esiin puhdas sivu ihan konkreettisestikin.
Itse en oikeastaan haluakaan unohtaa, mitä on jäänyt taakse.
Vaikeudet ovat syy siihen, miksi liikutun vieläkin kyyneliin, kun ajattelen, että meille tulee vauva.
Ne selittävät, miksi hämmennyn, kun muut puhuvat innoissaan kesästä vauvan kanssa, matkustamisesta ennen vauvaa ja sen kanssa, ensi joulusta ja pienten jalkojen tepsutuksesta. En juurikaan ajattele niitä. Yritysaikana opettelin elämään nykyhetkeä, koska tulevaisuus oli niin pelottava, ja nyt se taito auttaa minua nauttimaan hetkestä. Ajattelen pyöristyvää mahaani ja sitä, kuinka onnellinen olen nyt.
Lähipiirissäni on eräs toinen ensimmäistä kertaa raskaana oleva. Sellainen "Nyt hankitaan vauva"-POKS. Hän odottaa poikaa, mutta katselee kirppiksellä pieniä mekkoja. On puhunut kolmesta lapsesta. Pienten jalkojen tepsutuksesta. Selvästi ajattelee jo seuraavaa ja seuraavaa askelta. Hänkin on onnellinen, en halua vähätellä sitä, mutta tuntuu, että sivuseikat harmittavat häntä: lapsi on poika, se syntyy talvella... Saisi varmasti mieluummin olla tyttö ja syntyä kesällä. Minun on hyvin vaikea ymmärtää häntä. Ja uskomatonta kyllä, vähän säälin sitä asiaa, että tuo ensimmäinen lapsi tulee maailmaan äidille, joka ei ymmärrä hyvää onneaan; äidille joka olisi toivonut tyttöä. Jolla on asiat niin hyvin, että on varaa olla tyytymätön lapsen sukupuoleen. Kuulostaa minun korvissani yhtä hullulta kuin surra väärän väristä tukkaa.
Minulla taas on asiat jo niin hyvin, että voin vähän sääliä sellaista, joka on suunnitellut raskauden ja saanut sen tilauksesta ja saman tien.
Meistä tuntuu miehen kanssa, että juuri näin asioiden piti mennä. Kumpikin ehti muuttaa urasuunnitelmiaan turvallisesta mutta tylsästä itselle mielekkääseen suuntaan. Meillä oli aikaa säästää niin paljon, että selvisimme hoidoista ilman lainaa ja vauva saa silti juuri ne vaunut, jotka haluamme ostaa. Voitimme taistelun. Olemme vahvoja. Olemme valmiita. Bring. It. On.
Massive Attack: Teardrop
