Ensimmäinen Puregon 150 yksikköä pistetty vatsanahkaan.
Kerrankin olen iloinen tuosta vatsan turvotuksesta ja alapömpöstä, neula oli pitkän näköinen mutta vatsanahka huomattavasti paksumpi. Silti teki vähän ilkeää. Pistoskohta kirveli juuri tarpeeksi kauan, ehkä minuutin, niin että ehdin ajatella kohta kaikkialle leviävää allergista reaktiota. Sen jälkeen ei mitään tavallisesta poikkeavaa. Pistoskohtaakaan ei enää näy. Onneksi mies oli paikalla, niin voin olla varma, että pistos tuli tosiaankin suoritettua.
Kiitos kaikille tuesta työnantajalle kertomisen suhteen. Katsotaan sitä vähän myöhemmin uudelleen, jääköön toistaiseksi kertomatta.
“And an ocean tumbled by with a private boat for Max and he sailed off through night and day and in and out of weeks and almost over a year to where the wild things are.”
Winston Churchill ei äkkiseltään tunnu henkilöltä, joka antaisi hyviä neuvoja 2010-luvun kolmekymppiselle lapsettomalle. Ehkä yhdistävä tekijä on sota ja taistelu, siitä tuo kaveri tiesi paljon. Tässä sitaatti, joka kolahti tänään:
If you're going trough hell, just keep going.
Aika hyvin sanottu.
Tökerö aiheenvaihdos ilman aasinsiltaa: ravitsemukseen ja miten se vaikuttaa tähän kaikkeen. On ollut vaikea kirjoittaa tästä, kun en oikeasti tiedä aiheesta juuri mitään. Mutta kiinnostaisi kovasti.
Olen käyttänyt kalaöljykapseleita nelisen kuukautta. Pieni tauko tuli viime kuukautisten aikaan, 4-5 päivää, ja samaan aikaan kuukautiset, tai siis tuhruttelu, kesti pari päivää pidempään kuin normaalisti (vuoto ei ollut sen runsaampaa kylläkään). Ja vatsakipua tuntui vielä KP 8 tienoilla. Nyt en uskalla enää jättää noita kapseleita pois, vaikka voi tuo olla sattumaakin. Lihansyönnin kanssa on sama juttu, en oikein uskalla syödä lihaa nykyään, kun pelkään että se voi riehaannuttaa endoa.
Toinen uusi kokeilu on ollut maca-jauhe. Ostin sitä hetken mielijohteesta, kun sen luvattiin tekevän kaikki hyvä maan ja taivaan väliltä, poistaa masennusta, lisää taistelutahtoa, buustaa libidoa, esittelijä heitti jopa hedelmällisyyden paranemisen kaupan päälle.
Noh. Jos lapsettomuus johtuu halujen puutteesta, niin maca-jauhetta voi kyllä kokeilla. Maca muodostui suorastaan vitsailun aiheeksi, kun parin kerran maistiaisten jälkeen on tapahtunut niin nopea hyppäys lakanoiden väliin. Ei ehkä voida enää käyttää sitä ilman taka-ajatuksia...
KP-1. Kohta testataan, miten hyvin mieli kestää tositilanteessa, kun pumpulimaisen ihanat hormonit romahtavat taas kerran.
Tässä kolumni, jonka ajatusta mietiskelen tänään. Pitkälle on tultu, kun löydän itseni siteeraamasta Jari Sarasvuota! Lempipuuhaksi voi vaihtaa lapsettomuuden surkuttelun, sanan "työ" tilalle voi vaihtaa sanan "lapsettomuus". Ja tuon kohdan "huono johtaminen" voi korvata sanoilla "takkuileva hoitoprosessi".
Aika kovaa tekstiä. Mutta kaksi vuotta pelkoa, surkua ja hammastenkiristystä on riittävästi, voi kai sitä kokeilla vähän toisenlaista lähestymistapaa välillä.
Aina joskus lehtihaastatteluissa ihmisiltä kysytään, mikä on suomen kielen kaunein sana, ja useimmat vastaavat, että äiti.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että se on luomuplussa.
Tarvitseeko perustella? Äidiksi voi tulla vaikka vahingossa (ja monet tulevatkin), mutta se, joka tuota sanaa käyttää, on odottanut kauan, joutunut jo miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että raskaus alkaa hoidoilla - tai ei ala ollenkaan. Ja sitten se yllättää. Toivon, että sellainen osuisi meidän kohdalle. (En ole kranttu, otan kiitollisena vastaan ihan minkä tahansa plussan.)
Tänään tuli postissa kutsu hoidon suunnittelukäynnille, ja olen innoissani. Soitin heti miehelle, jonka huono päivä piristyi heti uutisista. Nyt asiat etenee ennen kuin endo sen tekee! Ja on vielä luomuplussan mahdollisuus ennen sitä.
Päätin myös jatkaa urallani eteenpäin. Se on Suunnitelma B. Jotta elämä menisi eteenpäin, vaikka... (en sano sitä, koska tänään ajattelen positiivisesti). Irtisanoudun kesälomat pidettyäni nykyisestä vakkaripaikasta ja lähden oppimaan uutta.
Ihan miniskidi turhautuminen aiheutti painetta päähän, kun luin netistä, että endometrioosin kirurgisen hoidon jälkeen seuraavana IVF, jos raskaus ei ole alkanut 6kk sisällä. Siis: Puoli vuotta vielä? OMMMMMM. Klinikaltahan ei vahingossakaan anneta mitään tietoja, jos erikseen kysyn hoitojen aikatauluista.
Toisaalta ei tietty tekis mieli niihin hoitoihin ollenkaan. Jos se kuitenkin onnaisi ihan näin vanhaan tyyliin, pertsalla?
Tämän vuoden Kevätpörriäisessä yksi lapsi kysyy, onko seepralla mustat raidat valkoisella, vai valkoiset raidat mustalla pohjalla.
Olen nyt päättänyt ajatella, että lapsettomuus on musta raita valkoisella pohjalla. Sen sijaan, että se on musta pohja, johon joku valonpilkahdus joskus osuu. Olkoon välillä synkkää, mutta synkkyys ei saa voittaa.
Koska: sitten kun se plussa tulee, niin kaikki muuttuu niin nopeasti, ettei tajuakaan.
Työkaveri kysyi tänään, saanko sairauslomasta palkkaa. Kun tämä ei ole yllättävä sairastuminen, tai jotain. Kai se työkaveri oli vähän kateellinen, että makaan viikon sohvalla ja saan siitä palkkaa! Ihan kuin se leikkaus ei haittaisi menoa ollenkaan. Vähän niin kuin olisin lomalla. En kertonut, että saan parhaassa tapauksessa pitää viikon virtsakatetria. Enkä sitä, että leikkauksen vaihtoehtona on kaksi päivää saikkua joka kuukausi, ja että työnantajakin varmaan tykkää mieluummin tästä suunnitellusta poissaolosta. Sitäpaitsi, sillä työkaverilla on lapset tehtynä. Mitäpä se tietää. Ei se mun ongelmista tiedäkään. Kuulemma lapsen suunnitellusta sairauslomasta ei saa palkkaa. Voi kyynel. Mun puheesta erottui ilmeisesti vain se, että aion kattoa kaikki Girls-jaksot, ja HBO Nordic on hankittuna muita uusia tuttavuuksia varten.
Ihan kuin mun elämän tarkoitus olis päästä saikuttamaan, että voin kattoa tv-sarjoja! Haloo.
Mutta koska kolikossa on aina kaksi puolta, minä käännän sen puolen piiloon missä on kipua, surua ja ahdistusta, ja esiin sen missä on ne tv-sarjat, jätskiä ja vahvoja kipulääkkeitä.
Tai: pienin askelin kohti hyväksymistä. Taas ollaan lähempänä.
Noloa, mutta totta: vaadittiin järkyttävä tapahtuma tuttavapiirissä, nuoren ihmisen yllättävä kuolema, että muistin mikä on elämässä tärkeää. Ajatukset naksahtivat uuteen asentoon. Olen yhtäkkiä onnellinen, siis oikeasti onnellinen miehestäni ja työstäni ja ystävistäni ja kodistani, kaikista hyvistä asioista. Mitä on yksi lapsettomuustaistelu tai keskikokoinen leikkaus sen rinnalla, että saan vielä elää? Ehkä jään huomenaamuna bussin alle ja sitten minua ei enää ole. Haluanko viettää jäljellä olevat päiväni murehtien tulevia?
Noloja ajatuksia, jotenkin. Kliseitä. Toisaalta tiedän, että sellainen ihmismieli on. Fight clubissahan se oli: kun tajuaa kuolevaisuutensa, osaa nauttia pienistäkin asioista. Your bed will be especially soft tonight, and when you wake up tomorrow your breakfast will taste better than any meal you and I have ever had.
Joka tapauksessa tänään kahvittelin kaverini kanssa ja juttelin rennosti (tai no, ainakin pystyin juttelemaan melko avoimesti) lapsitoiveista ja siitä että ehkei sitä tapahdukaan. On se edelleen surullinen ajatus, mutta mittasuhteet ovat erilaiset. Puhuimme myös siitä puolesta, että sitten jos ja sitten kun. Siitäkin, että sitä ei voi sitten peruuttaa, jos ei tykkääkään. (Enpä usko että niin käy meille.)
Tuulen kuiskaus sai jokin aika sitten kirjoituksessaan minutkin ajattelemaan, että toivo on pirullista. Toivominen on sellaista, että odotetaan jotain tapahtuvaksi, mutta asialle ei voi tehdä mitään. Toivominen on passiivista ja jonkun toisen, vaikka nyt kohtalon, armoille heittäytymistä. Olen vähän liiankin huono heittäytymään toisten armoille. Olen se joka pärjää, selviytyjä. Olenkin lakannut toivomasta. Sen sijaan haluan lapsen. Haluaminen on aktiivista toimintaa, sen toteutumisen eteen voin tehdä jotain. Se tuntuu paremmalta. Ehkä pieneltä osalta valheelliselta, mutta paremmalta.
Viimeiset kuukautiset eivät sujuneet ihan niin kivuttomasti kuin olisin toivonut. (Ei kai hormonitkaan saa sisäistä verenvuotoa katoamaan.)
Olin siis vaihteeksi kipuinen. Olin ottamassa päivän ehkä kolmatta särkylääkettä, kun mies tuli pahaa aavistamatta näyttämään sormeaan. Sormen reunassa, kynnen vieressä, oli pieni nahkakaistale liuskoittunut ja tehnyt pienen haavan ihoon - tämä on niin vähäpätöinen vaiva, että en löytänyt netistä edes kuvaa malliksi. "Siis tiedätkö miten kipeä tällainen voi olla?"
Tuijotin sormea hetken. Sitten repesimme molemmat nauruun.
Ensimmäistä kertaa nauroin endometrioosille.
Se tuntui hyvältä.
Plus, minulla on ihana mies. Naurua ja ihana mies. Ne helpottaa oloa kummasti.
Pohjalla olossa on se (vaikkakin ainoa) hyvä puoli, että sieltä pääsee vain ylöspäin. Nyt tuleekin hyviä uutisia. Olin yhteydessä hormonipoliklinikalle ja sain leikkausajan!!!!!!! Ou mai gaad. Siihen on vielä pari kuukautta, mutta toisaalta: vain pari kuukautta. Odotusajaksi tulee sitten alle 4kk. Ihan siedettävä kai. Varsinkin jos saan aloittaa ne pillerit pretty please?
Töissä olen ollut lievästi sanottuna hajamielinen, puolet päivästä hoitamassa omia asioitani. Sori työnantaja. Itsekin tykkäisin kyllä enemmän tehdä työtäni kuin roikkua puhelimessa anelemassa ja vaatimassa hoitoa. Kuulemma en tarvitse erikoislääkäriaikaa vaan voin mennä suoraan leikkaukseen. Kerroin hoitajalle että kahdella minut tutkineella gynellä ei ollut vastauksia kysymyksiin 1) mikä minua tarkalleen vaivaa (paitsi endometrioosi) ja 2) miten se hoidetaan, saati että 3) onko sillä vaikutusta hedelmällisyyteen tai raskauteen, ja 4) miksen voisi aloittaa pillereitä nyt, ja hän totesi erikoislääkäriajan sittenkin tarpeelliseksi. Ihmeellistä, että voidaan sanoa että en tiedä, mene nyt vain sinne leikkaukseen. Leikkaus on iso juttu kuitenkin, vai mitä? Kai siihen voisi valmistautua sillä tavalla että saadaan samalla kertaa myös hoidettua kaikki kuntoon? Vai toivonko nyt kuuta taivaalta?
Mietin myös todennäköisyyksien kannalta tätä pilleriasiaa. Endotar joka ei raskaudu 1,5 vuodessa... Ei taida olla kauheen hyvät speksit. Sain myös selville että endokivut saattaa jatkua raskausaikanakin, mikä
tarkoittaa että tarvitsen nyt jokaisen voiman murusen mitä pystyn
keräämään kasaan ennen kaikkia hoitoja. Pari kuukautta e-pillereitä vähentää raskauden todennäköisyyttä vain vähän siitä mitä se jo on, hassua ja surullista. Jos lopputulos on sama niin miksi kärsiä kivuista?
Toisaalta: luin endo-keskustelupalstalta viestin naiselta, joka oli saanut lapsen, jonka saamisen todennäköisyys oli yksi promille. Tilastot siis narraa elämää myös hyvään suuntaan.
Nyt vaan pidetään kiinni ajatuksista päivä kerrallaan, peruna kerrallaan, what will be will be...
Tunnen uuden vuoden aikaan aina pientä jännitystä. Mitähän tämä vuosi tuo tullessaan? Jos vuodelle 2013 pitäisi laittaa otsikko näin etukäteen, se olisi Suuri Kolikonheitto. Panokset on suuret, ja mahdollinen voitto elämän kokoinen. Pitää sietää kipua, ahdistusta ja rahanmenoa, eikä lopputulosta voi luvata kukaan. Ja silti pelaan.
Jostain takertui päähän, että 50% endometrioosin takia lapsettomista saa lapsen hoidoilla. En löydä sitä lähdettä enää, ja toivon että se on vanhentunutta tietoa. Mutta silti. Todennäköisyys vastaa kolikonheittoa, ja minulla on aivan käsittämättömän huono tuuri, mitä tulee peleihin. Saan melkein aina tyhjän arvan.
Pelasimme uutenavuotena Kimbleä, ja onnistuin pelaamaan lähes koko pelin, varmasti kolmattakymmentä kierrosta, saamatta yhtäkään kutosta. Oli todella outo fiilis pelata, varsinkin kun vauvaa odottavalla kaverilla "tärppäsi" melkein heti. Tuntui että kaikki muutkin pidättelivät hengitystä. Helpotus täytti koko huoneen, kun kutonen lopulta ilmestyi. Sitten se ainoa pelinappula syötiin melko pian alkumatkan jälkeen. (Taikauskoisille tiedoksi, että peli päättyi, kun ainoa pelinappula oli uudella kierroksella, eikä lopputulos sen suhteen selvinnyt.)
Onneksi en ole kovinkaan taikauskoinen - tai jos olen, tulkitsen tämän niin, että tarvitsen elämässä kaiken onnen mitä voin saada, eikä sitä riitä turhanpäiväisiin peleihin. :) Bring it on, 2013!
Tänään on KP1, YK19. Edellinen kierto oli 32 päivää, ovulaatio oli myöhässä ja luteaalivaihe kesti 14 vrk. Blogi osoittautui parhaaksi paikaksi laittaa tällaisia asioita muistiin.
Muistatteko vuosien takaa sellaisen radio-ohjelman kuin Leila ja Annukka? Tuli Radio Mafiasta muistaakseni, sitäkään ei enää ole. Siinä oli yksi ikimuistoinen jakso, jossa Annukalla oli naistenvaivoja ja Leila huudahti siihen että pyh, minulla ei ole menkkoja ollenkaan! Annukka ihmetteli sitä ja Leila kertoi syövänsä pillereitä jatkuvasti, ilman taukoja. Ei taukoja, ei menkkoja.
Ajattelin, että Leila on hullu, ja nauroin jutulle. Kuka näin kreisejä juttuja edes keksii?
Myöhemmin kävi niin, että käytin itse samaa taktiikkaa. Aluksi lääkärin määräystä vastaan, sitten lääkärin määräyksestä. Ajat muuttuu.
Tämän viikon alussa aivan epätoivoissani menkkojen alkamisesta taas kivulla ja tuhrulla, koko viikko oli menossa pilalle. Olin aikamoisen hajalla aikataulun pitenemisestä ja lääkärin tuhahduksesta kysymykselle, voisinko aloittaa jonkun lääkityksen, kun en taida jaksaa kipujen kanssa enää kauan. Sitten muistin, mikä kipuun auttaa parhaiten. (Tätä ihmettelin jo silloin kun pillerit olivat vielä käytössä.)
Nimittäin kipu häviää yhdellä ehkäisypillerillä. Otan sen aamulla, ja illalla kipu on poissa. Se on ihan oikeasti ihmelääke, en tiedä miten se voikin auttaa niin hyvin. Ja onneksi yöpöydän laatikossa oli vielä yksi käyttämätön liuska pillereitä.
Otin illalla yhden.
Aamulla kipu oli poissa.
Selvisin viikosta, ja vasta tänään alkaa kipu kunnolla voimistua. Tuntui ihmeellisen helpottavalta saada ensinnäkin kipu pois, ja toisena vielä saada se hallintaan. Voin itse päättää, milloin se tulee ja saan sen tarvittaessa pois. Nyt kun edessä on vielä lukemattomia kuukausia, tämä on minun mielenterveydelle iso juttu. En kyllä tiedä miten selitän tämän lääkärille, vai kerronko ollenkaan...
Minun on hyvin, hyvin vaikea uskoa että kipujen pitäminen edesauttaisi raskaaksi tulemista. Hullua, että joskus yhden pillerin unohtaminen oli hätätilanne! Ja nyt yhden pillerin ottaminen pilaisi kaiken? En oikein usko.
No niin! Lääkärissä käyty. Ilmeisesti gynekologin ammattiin hakeutuu enempi näitä penaalin vahaliituja ja muita, ei niin teräviä kyniä. Mutta kuitenkin. Käydäänpä läpi mitä oikein tapahtui.
Istuimme käytävässä odottamassa, kun edellinen pari tuli ulos. Suloinen hipsteripariskunta (I feel for you!), josta nainen jäi itkemään ja kokoamaan itsensä käytävään ennen kuin poistuivat poliklinikalta. Voi paska, ajattelin. Mietin vain, montako minuuttia itse kestän itkemättä. (Meni ehkä 4,5 minuuttia. Aloin itkeä heti kun tajusin että tuo nainen ei ymmärrä tästä nyt ihan kaikkea.)
Sitten näin superlihavan naisen tulevan toisesta huoneesta. Superlihava tarkoittaa semmoista sirkuksen parrakas nainen -tasoa (ilman partaa). Mielessä kävi ajatus, että et kai luule että tuo kroppa kestää vielä raskaudenkin? Mutta yritin ajatella nätisti. Samassa veneessähän tässä ollaan. (Anteeksi kaikki ylipainoiset, mutta minua vähän pelottaa miten selviän vaikka olen ihan normaalipainoinen.)
Noin 20 min myöhässä meidät kutsuttiin sisään. Lääkäri ei esitellyt itseään, ei noteerannut myöhässä oloa. Mies vaklasi nimen kyltistä. Miehen tehtäväksi jäi istua hiljaa vähän kauempana lääkäristä. No questions asked. Mieheltä ei edes kysytty, onko kysymyksiä.
Lääkäri luetteli historiaamme: "Olette siis yrittäneet raskautta reilun vuoden ja elo-syyskuussa siis hakeuduitte tutkimuksiin ja nyt ollaan täällä." Kuulosti siltä kuin olisimme vähän turhaan oikeastaan tässä liikkeellä. Ja siltä kuin yksityiselle vain käveltäisiin sisään, ilman jonoja.
En sanonut lääkärille mitään, mutta varasimme ajan kesäkuussa, kun lähes vuosi oli kulunut, ja saimme sen elokuun lopulle, ja lähete tehtiin tosiaan syyskuussa, josta meni vielä kolme kuukautta päästä naistenpolille. En tiedä miksi odotusaikaa piti tällä tavalla vähätellä. Ketähän se palvelee? Mutta saimme näin pidettyä yllä illuusiota, että rahalla saa ja hevosella pääsee.
Vaikka siksihän tässä oltiin, että rahalla ei tällä kertaa saanutkaan.
Kävi ilmi, että lähettävä gyne oli kirjannut viallisen puolen väärin lähetteeseen. No, sattuuhan sitä. Tämä gyne totesi papereista, että kaikki tutkimukset olivat normaaleja, paitsi tämä pikku sivuseikka tässä aukiolotutkimuksessa. Jahas, no tavallaan joo.
Tehtiin gyn tutkimus ja ultraääni, jossa epäiltiin endometrioomaa oikeassa munasarjassa. Kaikki muu kunnossa.
Sitten päästiinkin jo loppuun: voisin valita vatsan tähystyksen eli laparoskopian joko Naistenklinikalla puolen vuoden kuluttua tai jossain lähikunnassa huomattavasti nopeammin. Tämä lääkäri ehdotti tietenkin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Aika tulee sitten postissa ja näkemiin.
Voi perkele, ajattelin. Olen sellainen peruskiltti ihminen, että luontaisesti istuisin hiljaa ja nielisin kaiken. Mutta nyt olen saanut kuulla tätä niin monta vuotta, ja lisäksi KÄRSIN joka jumalan kuukausi. Ja kyllä, olen guuglettanut. Satun tietämään, että koska minulla näkyy niin vähän ultraäänessäkin, niin jonkun tavisgynen tekemä laparoskopia on suunnilleen yhtä arvokas kuin että itse kurkkaisin konepellin alle. No thanks.
Jotenka minä tyttö avasin suuni ja kysyin, että odotanko todella puoli vuotta tutkimusta, jossa tämä minun asiani ei selviä. Melkein kaivoin vahaliidut esiin havainnollistamista varten. Gyne sanoi epäuskoisen näköisenä, ettei ole koskaan kuullut semmoisesta diagnoosista mitä minä ehdotin. Kysyin, onko hän sitten törmännyt tällaiseen löydökseen kuin minulla oli. Ei ollut. Tiesin kysyä, kun se puolet vanhempi yksityisen gynekään ei ollut tällaista tavannut ennen.
Lopulta sovimme, että gyne konsultoi sairaalan endometrioosi-spesialistia ja soittaa minulle myöhemmin tällä viikolla.
Gyne soittikin jo puoli tuntia myöhemmin, vähän nolon kuuloisena. Suunnitelma oli muuttunut, laparoskopia tehdään nimenomaan Naistenklinikalla endo-gynen toimesta ja siinä samalla tutkitaan tuo aukiolotutkimuksen "sivulöydös".
Että silleen. Joudun kuitenkin siihen leikkaukseen, mutta ainakin nyt on mahdollisuus, että se tehdään kerralla kunnolla. Toivon minä.
(Ihan sivuhuomautuksena, mulla on käynyt huono tuuri ja kun kaikki ei mene niin kuin strömsössä, pitää soveltaa ja sitä soveltamista kaikki lekurit eivät oikein hallitse. Olisin niin mieluusti ihan tavallinen yksityisellä inseminoitava lapseton, mutta kun en ole, täytyy kehittää kunnon ballsit että tuolla viidakossa selviää. Inhottavaa olla vaativa, mutta joskus se on vaan pakko. Tsemppiä kaikki samoissa vesissä kamppailevat!)
Kävimme isänpäivänä katsomassa uusimman Bondin. Elokuvan teemabiisi ei etukäteen iskenyt, mutta leffassa se nosti ihon kananlihalle. Tänään kuuntelin sitä lisää, ja ensin itketti se että taivas putoaa (onko sen pakko?), sitten teksti lohdutti:
Let the sky fall, When it crumbles We will stand tall Face it all together
Where you go I go What you see I see I know I'd never be me Without the security of your loving arms Keeping me from harm Put your hand in my hand And we'll stand
Isänpäivä meni niin kuin monet aiemmat. Menetin oman isäni kauan sitten, joten isänpäivään on aina liittynyt menetyksen, jonkin puuttumisen tai ulkopuolisuuden tunne. Se ei kuulu minulle. Siksi kai isänpäivä ei ole mikään erityinen muistutus lapsettomuudesta -pikemminkin ajatus sen viettämisestä miehen kanssa(!) on salainen haave samasta kategoriasta kuin vaikka nyt ajelu harmaalla Aston Martin DB5:llä kartanoon Skotlannin maaseudulla. Olis niiin mageeta, but what are the odds?! Ja toisaalta, ei se mahdotontakaan ole.
Eilen starttasi ensimmäinen blogiprojekti, johon osallistun! Jännittävää. Tarkoituksena on tehdä hyvän mielen postauksia, jotta mieli pysyisi positiivisena siihen asti, että myös raskaustesti on positiivinen. Tämä sopii minulle kuin nenä päähän, onhan tämän blogin kirjoittamisen päätarkoitus jotain tuon suuntaista. Pelko hiipii sydämeen väistämättä, kun kuukaudet kuluvat ilman plussaa. Yritän muistaa, että muutkin ovat onnistuneet vaikka miten pitkän odotuksen jälkeen. Siispä, tässä taistelumielialaa kohottava tsemppibiisi:
Soul Captain Band: Taistelun arvoinen
Tää on kaikille teille, uskonne menettäneille.
Jukka Poika tietää; kannattaa pitää kiinni
Viimeiseen asti.
Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, olipa kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!
Seisot äärellä jyrkänteen, älä eteenpäin astu, ota järki käteen.
Mikä eteen kun juttus ei toiminutkaan?
No ainakaan et saa käydä luovuttamaan.
Luova tauko on paikallaan, kautta meditaation saavutetaan
Näkemys uusi uuteen toimintasuunnitelmaan
Se vain odottaa toteutumistaan.
Hei, elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Hei, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, olipa kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!
On aika taistella ja aika juosta,
jos pakenemaan joudut niin mitäpä tuosta.
Sido kengännauhasi ja vyötäsi nosta,
murheesi suista, nouse häpeän suosta.
Uuteen toivoon, uuteen aamun jo herää.
Uuteen uskoon koko settisi kerää
Hio veitsesi terää kunnes se kiiltää
Ja viiltää poikki kahleet jotka sua riistää.
Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, olipa kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!
Väkevä kuin karhu, silti lempeä kuin lounatuuli.
Itsepäinen kuin muuli, lennä eteenpäin kuin nuoli.
Älä huoliasi huoli, pidä puoliasi, kukaan ei sitä tee sun puolestasi
Pidä pintasi ja tee selväksi ettet ole mikään nyrkkisäkki,
tökittäväksi tehty sätkynukke, etkä kauppatavaraa
Vapauttaan ei voi myydä, ostaa, ei omistaa, ei vaihtaa, varastaa.
Kylvä siemenet - jotain voi kasvaa!
Elämäs' on taistelun arvoinen, oi, rakas veljeni muistathan sen?
Jokainen polku ja jokainen tie, kivinen olkoon, mutta eteenpäin vie.
Joo, se on taistelun arvoinen, oi, rakas siskoni muistathan sen?
Jokainen hetki on lahja, olipa kansi tai pohja.
Nyt sun on oltava vahva!
