Mies kirjoittaa

Kuten tässä blogissa on mainittu, olemme yrittäneet saada pientä nyyttiä jo puolitoista vuotta. Yrittäminenhän on mitä mukavinta, mutta toistaiseksi on tullut vastaan liian monta pettymystä, kun toivottua tulosta ei ole kuulunut.  Prosessin aikana olen miettinyt useasti sitä, millainen isä aion olla ja millä tavalla tehdä tietyt asiat. Lisäksi olen ehtinyt nähdä paljon elävän elämän esimerkkejä siitä kuinka omasta mielestäni tulee toimia lasten kanssa ja myöskin paljon ”ei näin” –tapauksia.

Olen loppuun asti mahdollisimman positiivinen ihminen, mutta kuitenkin mielestäni realisti. Uskon, että paremman puoliskon tuleva operaatio mahdollistaa meille kolmannen jäsenen tiimiin. Tai viimeistään sitten ne hedelmöityshoidot. Omassa päässäni ei ole mitään muuta vaihtoehtoa, kuin että ”Kyllä tämäkin onnistuu” ja ”Olemmehan me menneet aina vaikeuksien kautta voittoon”. Aina on tietenkin adoptio, mutta tässä vaiheessa se tuntuu vielä kaukaiselta kun on nämä ensimmäiset erikoiskortit käyttämättä. 

Paremmalla puoliskolla on kovat kuukautiskivut. Tämän lisäksi henkisellä puolella on pettymys ollut aika kova erityisesti sen muutaman päivän ajan kuukaudessa, jolloin kivut ovat kovimmillaan. Kuukautisten aikana henkinen ja fyysinen kestävyys on kuopassa enkä usein osaa sanoa oikeita sanoja, jotka lohduttaisivat häntä tai veisi ajatukset pois hetkellisestä epätoivosta.  Yritän kuitenkin ja keitän meille teetä. Välillä koen, että minunkin pitäisi kärsiä samaan aikaan, jotta ymmärtäisin saman kivun ja pettymyksen. Voin vain samaistua pettymykseen. Kipujen lievennyttyä palaa taas usko meidän yhteiseen projektiin.

Olemme useasti jo sisustaneet mielessämme pienen vipeltäjän huoneen ja kerranneet, kuinka kasvatetaan hyvä ja mukava ihminen, joka olisi onnellinen (lue: bebé).  Kuitenkaan tuleva lastenhuone eli nykyinen työhuone ei ahdista sen takia, että sen käyttötarkoituksen pitäisi olla jotain muuta kuin mitä se nykyään on. Elämä on kaikilta muilta osin tällä hetkellä kuin sadusta.

Itse en ole ollut pienten vauvojen kanssa paljoakaan tekemisissä elämäni aikana. Muutaman kerran olen pidellyt vauvaa sylissä. Omat jännityksen aiheeni liittyvätkin vauvan tekniseen hoitamiseen (vaipanvaihto yms.). Parempi puolisko sanoo aina, että kyllä sen oppii nopeasti. Niin kai se on. Muistan yhden tuttavapariskunnan, jotka tulivat kylään 3 kk vanhan vauvan kanssa. Sain pidellä vauvaa hetken sylissä ja jännitti etukäteen niin vietävästi.  Siinä pikku pallero oli ihan mukavasti sylissäni, kunnes kakkasi housuunsa oikein äänekkäästi (ei hätää: oli vaipat). Se on naurattanut vieläkin kun muistelen tilannetta. Olikohan se jokin tykkään sinusta –viesti, kun siinä vaiheessa ei pienen nyssykän viestintä ole vielä kovin monipuolista?

Haluan tulevaisuudessa osallistua tiimin uuden jäsenen hoitamiseen mahdollisimman paljon. Silti vähän jännittää. Voiko se mennä rikki? Ei kai sentään. Olen entinen maalivahti, joten uskon, että minulla on hyvä koordinaatio ja vauva pysyy hyvin näpeissä. Entä tykkääkö se olla minun kanssa kaksistaan kotona kun äiti on poissa? Olenkohan sen mielestä ihan tylsä? Ai niin. En muuten osaa sellaista vauva-lässytystä. Se pitää opetella! Onkohan niihin jokin opaskirja vai ovatko ne sellaisia kirja+kasetti –tyyppisiä?

Tavoite: ensi jouluna rouvalla on graavilohikielto! Ja uskon vakaasti, että tämä toteutuu.

Terveisin

Se toinen, joka odottelee varpajaisia

P.S. Palatakseni positiiviseen elämänasenteeseen: auttaa aivan älyttömästi kun on ihana ja rakastava kumppani yhdessä taistelemassa kaikkia näitä pieniä töyssyjä vastaan.