Kaikesta jää jälki

Miten lapsettomuus on muuttanut minua?

Luulen, että olen ymmärtäväisempi ihminen kuin olisin silloin, jos lapsi olisi tullut maailmaan yhdeksän kuukauden kuluttua häistä. Puistattaa ajatuskin siitä maireasta hymystä omalla naamalla.

Olen vähän kovempi kuin ennen. Olen joutunut vaatimaan oikeuksiani potilaana. Toivoisin, että joku nousisi barrikadeille ja vaatisi läpinäkyvyyttä lapsettomuuspolin jonoihin. Miksi endometrioosin kanssa odottaa pidempään kuin helpommin hoidettavien vaivojen? Ei kai vaan siksi, että jonotuksen ja hoitoajan keskiarvo näyttää paremmalta, kun pikkuvaivat hoidetaan nopeasti? Endometrioosipotilaan hoito kestää joka tapauksessa kauan, niin odottakoon. (En tiedä onko oikeasti näin, epäilen vain satunnaisten tarinoiden perusteella. Siksi juuri toivoisin keskustelua aiheesta.) Haluaisin, että kaikkia hoidettaisiin tarpeen mukaan ja reilusti, ei sillä perusteella kuka vaatii ponnekkaimmin. Tällä hetkellä hoidon tarpeen mittarina vaikuttaa olevan mankumisen määrä. Inhoan etuilijoita, ja tunnen itseni sellaiseksi, kun vaadin hoitoa itselleni.

Vaikeudet elämässä saavat ihmisen joko turvautumaan (taika)uskoon tai näkemään selvemmin, että maailma pyörii pelkästään luonnonlakien varassa. Jos joskus vielä ajattelin, että ehkä tuolla jossain on jotain muutakin, niin en enää. Jumalasta on tullut pelkkä vitsi. Se, että minä ja mieheni emme saa lapsia luonnon keinoilla (ja monet pedofiilit ja narkkarit saavat), on minulle merkki siitä, että luonnonvalinta on sokea. Se ei näe, kuinka hienoja vanhempia meistä tulee. Suhtaudun silti uskoon lempeästi, samaan tapaan kuin Piscine elokuvassa Piin elämä. Joskus elämä vaan on niin hirvittävää, että ihminen tarvitsee tarinoita suojakseen.

Mitä pelkään eniten?

Pelkään, että leikkauksessa ei saada kaikkea endometrioosia pois, ja sitten hoitojen aikana se lehahtaa taas, ja joudun uuteen leikkaukseen sen takia. Ja kaikkein pahinta on, jos hoidoista huolimatta jäämme ilman biologista lasta. Sitten on jäljellä sekä kivut että tyhjä syli.

Hoitoihin mennään kai yleensä positiivisin mielin. Ja odotankin, että voimme onnistua. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, mutta jotenkin tunnen, että minun on hyväksyttävä mahdollinen epäonnistuminen ennen hoitoja. Haluan olla varma, että haluan käydä sen läpi, vaikka lopputulos olisi nolla. Haluan nähdä, onnistummeko, ja siinä on otettava epäonnistumisen riski.

Ainakin nyt, e-pillerien tasaisessa suojassa, josta ovulaation ajan onni puuttuu mutta ei toisaalta myöskään PMS-itketä, ajattelen että selviän tästä, kävi miten kävi.