Baby Steps

Baby steps. Pienten jalkojen tepsutus.

Tai: pienin askelin kohti hyväksymistä. Taas ollaan lähempänä.

Noloa, mutta totta: vaadittiin järkyttävä tapahtuma tuttavapiirissä, nuoren ihmisen yllättävä kuolema, että muistin mikä on elämässä tärkeää. Ajatukset naksahtivat uuteen asentoon. Olen yhtäkkiä onnellinen, siis oikeasti onnellinen miehestäni ja työstäni ja ystävistäni ja kodistani, kaikista hyvistä asioista. Mitä on yksi lapsettomuustaistelu tai keskikokoinen leikkaus sen rinnalla, että saan vielä elää? Ehkä jään huomenaamuna bussin alle ja sitten minua ei enää ole. Haluanko viettää jäljellä olevat päiväni murehtien tulevia?

Noloja ajatuksia, jotenkin. Kliseitä. Toisaalta tiedän, että sellainen ihmismieli on. Fight clubissahan se oli: kun tajuaa kuolevaisuutensa, osaa nauttia pienistäkin asioista. Your bed will be especially soft tonight, and when you wake up tomorrow your breakfast will taste better than any meal you and I have ever had.

Joka tapauksessa tänään kahvittelin kaverini kanssa ja juttelin rennosti (tai no, ainakin pystyin juttelemaan melko avoimesti) lapsitoiveista ja siitä että ehkei sitä tapahdukaan. On se edelleen surullinen ajatus, mutta mittasuhteet ovat erilaiset. Puhuimme myös siitä puolesta, että sitten jos ja sitten kun. Siitäkin, että sitä ei voi sitten peruuttaa, jos ei tykkääkään. (Enpä usko että niin käy meille.)

Tuulen kuiskaus sai jokin aika sitten kirjoituksessaan minutkin ajattelemaan, että toivo on pirullista. Toivominen on sellaista, että odotetaan jotain tapahtuvaksi, mutta asialle ei voi tehdä mitään. Toivominen on passiivista ja jonkun toisen, vaikka nyt kohtalon, armoille heittäytymistä. Olen vähän liiankin huono heittäytymään toisten armoille. Olen se joka pärjää, selviytyjä. Olenkin lakannut toivomasta. Sen sijaan haluan lapsen. Haluaminen on aktiivista toimintaa, sen toteutumisen eteen voin tehdä jotain. Se tuntuu paremmalta. Ehkä pieneltä osalta valheelliselta, mutta paremmalta.