Haluaisin kontrolloida edes jotain osaa tästä. Edes sitä, kenelle kerron ja kuka saa tietää. Pitikin mennä aloittamaan yritykset heti häiden jälkeen, niin ennalta-arvattavaa.
Itkin vähän. Okei, paljon. Ja koska asioiden analysointi helpottaa oloani, vie tunteet kauemmas ja auttaa ymmärtämään mitä käyn läpi, lopuksi muistin, että Mitä tämä kaikki tarkoittaa -listani ei ole vielä täydellinen.
Mennäänpä vielä kerran, alusta:
Lapsettomuus on
1) Sairaus. Ei Jumalan rangaistus, karma tai kohtalo. Se ei johdu liiasta yrittämisestä, työstressistä tai väärästä asenteesta sen enempää kuin muutkaan sairaudet. Siitä voi parantua, mutta paraneminen ei ole varmaa. Tästä seuraa epävarmuus. Epävarmuus on melko sietämätön tunne, joka estää surun käsittelyn ja elämän suunnittelun.
2) Eksistentiaalinen kriisi. Kuka minä olen, jos en äiti? Pelkkä työntekijä/vaimo/tytär? Mistä saan tarkoituksen elämälle, jos jään ilman lapsia? Otanko hoivattavakseni jonkun toisen hylkäämän lapsen, vai tuleeko tilalle jotain ihan muuta?
3) Parisuhdekriisi. Keitä me olemme, jos emme vanhempia? Riittääkö matkustelu ja yhteiset harrastukset sisällöksi seuraaville 60 vuodelle?
4) Ihmissuhdekriisi. Lapsettomuus koskettaa myös kaikkia muita ihmissuhteita. Yleisesti ottaen, tiettyyn ikään saapuessa ja etenkin naimisiinmenon jälkeen - jos naimisiin on päätetty mennä - alkaa lisääntyminen. Jos ei ala, ympäristö huomaa että jotain on vialla. Eikös noilla pitäisi jo olla..? Häistäkin on jo yli vuosi?
Paska juttu meille tahtomattamme lapsettomille, että suurin osa ihmisistä ei koskaan tule käsittämään, miten isosta asiasta on kysymys, eivätkä siten osaa huomioida tunteitamme. Minäkin alan vasta pikkuhiljalleen käsittää.
Ihmiset, jotka kerrasta pamahtaa paksuksi, ei voi koskaan ymmärtää sitä tunteiden myllerrystä, jonka pidemmän aikaa lasta yrittäneet ovat käyneet läpi ja käyvät joka kuukausi.
VastaaPoistaMiten he voisivatkaan? Vain saman kokeneet tietää millaista se on. Jotkut sentään yrittävät ymmärtää ja ovat hienotunteisempia. Kaikki ei vaan tajua, että se ei oikeasti ole kaikille niin helppoa. Pidän näitä ihmisiä oikeasti tosi tyhminä tai oikeastaan pikemminkin heiltä puuttuu tunneälyä. Vaikka kukaan ei varmasti tarkoitakaan pahaa, ovat vain ajattelemattomia, haluan silti ajatella että he ovat sillä tavalla vajaita.
Saapa sillä tavalla edes ajatuksen tasolla annettua vähän takaisin :D
Taas pisteet asenteesta, respect! Tässä tarvitaan monenlaisia aseita, että pää pysyy kasassa. Käytän tätä ensi kerralla.
PoistaMinua viime aikoina on mietityttänyt miten helposti viimein raskautunut ystäväni on unohtanut lapsettomuuden. Toki hänkin pelkäsi keskenmenoa alkuun yhden km:n kokeneena. Mutta nyt kun raskaus on edennyt pidemmälle, tuntuu kuin hän ei muistaisi mikä lahja raskaus lopulta on. Samalla mietin itsekin käykö minulle niin, jos joskus onnistumme. Unohdanko olla kiitollinen mahdollisesta raskaudesta ja mahdollisesta lapsesta?
VastaaPoistaMitä antaisinkaan siitä, että saisin unohtaa tämän ja keskittyä tulevaan äitiyteen! Tietysti toivon että tästä jää iso kimpale hienotunteisuutta ja ymmärtämystä, mutta itse olen aiheeseen perehtyessä pelännyt enemmän sitä, että tämä ei unohdu, että jää niin iso arpi että ei osaa enää nauttia raskausajasta kun koko ajan pelkää. En halua pelätä. Muistat olla kiitollinen, jos muistutat itseäsi!
PoistaKiitos hyvästä kirjoituksesta ja kiinnostavasta blogista (kommentoin ekaa kertaa). Tosi hyvät nuo pointit! Oma tilanteeni on se, etten ole vielä "virallisesti lapseton", kun yritystä on takana vielä vähän alle vuosi. Parin kuukauden kuluttua vuosi kuitenkin tulee täyteen, ja olen jo ehtinyt käydä läpi ainakin tuhat tunnemyrskyä... Tykkään myös ajatella ja analysoida asioita runsaasti (ehkä liikaakin), ja pelkään välillä sitä, miten kestän sen, jos tilanteemme osoittautuu todella vaikeaksi. Yritystaipaleemme aikana olen kokenut yhden varhaisen keskenmenon, joka toisaalta antoi toivoa, mutta toisaalta särki sydämeni. Se sai tajuamaan, ettei vielä alkava raskauskaan takaa mitään, vaan homma pitäisi myös saattaa kunnialla loppuun asti.
VastaaPoistaOlen pohtinut omankin blogin perustamista, koska muiden ajatusten lukeminen auttaa huomattavasti omien tunteiden käsittelyssä. Kiitos siis sinulle, että jaat tarinaasi.
Siitä vain kirjoittamaan! Sekin auttaa tunteiden käsittelyssä. Ja vertaistuki tuntuu ihmeen hyvältä, näitä ihmisiä olisi tosielämässä vaikea löytää! Tsemppiä tuleville kuukausille!
PoistaKiitos kommenteista, ne lohduttivat. Suuttumus ystävääni kohtaankin meni jo ohi, eihän hän tosiaan tiedä millaista tämä on. Ja oikeastaan uteliaisuus on paljon parempi kuin sääli.
VastaaPoistaHienot nuo 4 pointtia - luin ne vasta nyt. Mua eritoten säväyttää tuo eksistentiaalinen kriisi, koska mulle se on eniten ehkä juuri sitä. Että kuka mä sitten olisin jos en äiti; ei ammattinimikkeestäkään saa mitään millä haluaisi oman olemassa olonsa määritellä... :/
VastaaPoista