En päässyt haluamaani opiskelupaikkaan ensiyrittämällä. Itse asiassa siinä kului pari vuotta. Sen parin vuoden aikana tunsin eläväni välivaihetta, odotin seuraavaa pääsykoekierrosta ja elämä tuntui olevan paussilla. Kun se pari vuotta oli kulunut, olinkin kokenut paljon: muuttanut pois lapsuudenkodista, nähnyt vähän maailmaa ja tavannut elämäni miehen. Olin onnellinen, varmaankin onnellisempi kuin jos asiat olisivat menneet juuri niin kuin halusin.
Nyt toiveissa on siis perheen perustaminen. Miksi sen pitäisi onnistua yhtään nopeammin kuin muiden unelmieni toteutuminen? Miksi ahdistun, kun kuukaudet kuluvat, eikä lasta kuulu? Miksi mietin, onko minussa jotain vikaa, entä jos se ei koskaan onnistu?
Olen lueskellut joitakin lapsettomuusblogeja, ja yhdistävänä tekijänä on tietysti heräävä toivo, joka kerran kuukaudessa nitistetään. Olen ehkä itsekin itkenyt pari kertaa, kun vähän myöhässä olevat kuukautiset sitten alkavatkin.
Sitten huomasin, että lapsettomuusblogit muuttuvat usein ajan myötä raskausblogeista äitiysblogeiksi, tai sitten niissä ilmoitetaan uusi osoite, josta raskausblogi löytyy. En voi olla hymyilemättä. Eniten itselleni, koska näen itseni samassa tilanteessa. "En tiedä, uskallanko enää yrittää. Olen luopunut toivosta." "Hups, olen raskaana."
Katse horisonttiin! Luotetaan siihen, että tuolla jossain on se oma soma pikkuiseni, vaikka odotusaika olisikin pidempi kuin se yhdeksän kuukautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti