PP11

Testipäivä lähestyy.

Olen miettinyt monien muiden monia testipäiviä.

Meille lapsettomille muiden testipäivä on herkästi huono uutinen, kävi miten kävi. (Ja omakin on useimmiten huono uutinen, muutenhan emme olisi lapsettomia!)

Jos toinen saa miinuksen, herää suru ja myötätunto: sellaista se on. Ja tuskastuminen: eikö tässä ole jo tarpeeksi kärsitty?

Jos toinen saa plussan, herää kateus, pisto sydämessä ja ajatus: meille-ei-vieläkään-ei-ehkä-koskaan. Ja: taas yksi ihminen jatkaa matkaa, ei ole enää vertainen.

On niitäkin, joiden onnistumisista iloitsee. On niitä paljon. Mutta tiedätte varmaan.

En ole kai kirjoittanut tästä blogissa, mutta olen vihdoin tavannut elävän elämän lapsettoman, joka on juuri nyt samassa tilanteessa. Tai oli. Ja melkein samassa tilanteessa. Tästä on nimittäin jo aikaa. Oli kyllä helpottavaa vaihtaa ajatuksia. Kolme kuukautta myöhemmin kysyin, mitä nyt kuuluu, ja kappas: siellä odoteltiin vauvaa saapuvaksi puolen vuoden sisällä. Joskus se auttaa, että on enemmän yhteistä aikaa ja läheisyyttä miehen kanssa!

!!!

Että sellaista lapsettomuutta.

Mutta olen jotenkin pehmennyt, ja pystyn vähän symppaamaan kuitenkin. On se varmasti kamalaa. Lapseton ja vieläpä ilman läheisyyttä miehen kanssa.

Nyt ymmärrän lääkäriä, joka ensimmäisellä kerralla sanoi, että heille tulee usein pareja, jotka harrastavat seksiä kerran kuussa. (Tämä tuntemani pariskuntakin ehti jo hankkiutua tutkimuksiin.)

Kuten sanottu, toisten plussauutiset ilahduttavat enemmän kuin toisten.

Eikä siinä mitään.

Ihmeellistä, että tässä istun ja mietin, että meillekin voi tulla plussa. Niin pitkään niin mahdottomalta tuntunut ajatus.