Tapasin tänään erään naisen. Hän on viisikymppinen, menestynyt urallaan, nähnyt maailmaa. Hän elää mitä ilmeisimmin onnellisessa avioliitossa. Elämä on tuntunut merkitykselliseltä. Ja silti, edelleen, pari vuosikymmentä myöhemmin mukana kulkee suru siitä, että lapsia ei koskaan tullut. Kuinka kaunis ja sydämellinen nainen, voisin niin kuvitella hänet äidiksi. Ja silti hänelle ei sitä annettu.
Tuntuu hirvittävän epäreilulta. Niin pienen pieni kohta on eri tavalla, ja tässä sitä vain kirjoittelen raskausoireita muistiin. Odotan ensimmäistä ultraa. Maailmani on jo revennyt irti siitä toisesta maailmasta, jossa olisin saattanut olla tuo nainen. (Ja voihan niin vieläkin käydä.) Ajatus on samaan aikaan kauhean surullinen ja toisaalta lohdullinenkin - että suru jää ikuisiksi ajoiksi, mutta sen kanssa voi elää.
Itse olen viimepäivinä miettinyt oppiiko sitä elämään lapsettomuuden kanssa..kauanko se vie, että sen oppii? En haluaisi että loppuelämäni mietin, entä jos...kun nyt menee jo suuri osa ajasta noihin entä jos-ajatuksiin.
VastaaPoistaIhminen on sopeutuvainen, kyllä sitä oppii. Mulle oli tavallaan järkytys nähdä, miten vahvasti se suru kuitenkin kulkee mukana. Tai tuo nyt oli vain yksi tapaus, eri ihmisille se on tietysti eri asia. Ja ehkä sen surun tuntee niin vahvasti, kun on itse kokenut saman, ja muut mukana kulkevat surut tuntuu vähäpätöisemmiltä - melkein kaikilla on jotain kannettavaa repussaan.
PoistaMä niin toivoisin, että mulle ei käy noin... Jotenkin lähestyvät hoidot on saanut mut vähän paniikkiin ja mietin että jos en siltikään tule raskaaksi. Pitäis varmaan yrittää löytää jostain positiivisuutta ja toivoa, mutta tää stressi ja pelko on nyt päällimmäisenä mielessä. Toivon, että kun hoidot kunnolla alkaa niin pystyisin rentoutumaan ja uskomaan että mekin voidaan saada vauva.
VastaaPoistaKyllä te voitte saada vauvan. Toivoisin, että olisin jo etukäteen tajunnut, miten eri asia on yrittää hoidoilla kuin itse! Siinä saa ihan kokonaan uuden mahdollisuuden. Sillä ei oikeasti ollut siinä kohtaa väliä, onko yritystä vuosi vai kolme takana.
PoistaMä panikoin edelleen...ehkä jopa pahemmin kuin aiemmin, varmaan toi epäonnistuminen sai sen aikaan. Uskoa tässä kaivattaisiin mutta en tiiä mistä sitä löytyis :(
VastaaPoistaFeeniks, olet valinnut sellaisen nimen että! Nouset vielä tuhkasta. Muista, että usko ei ole välttämätöntä, toivottomuuden tunnekin on ok, mutta sitkeä pitää olla. Katsoa kortit loppuun. Muuten ei voi tietää, olisiko onnistunut.
Poista