Olen taas työstänyt eteenpäin tätä hyväksymisteemaa.
Hyväksyminen on helppo tunne. Keveä ja ilmava. Hyväksymisen tunteessa on helppo hengittää.
Sinne on vain vaikea päästä. Hetkittäin pääsen. Ne ovat hyviä hetkiä.
Olen tuntenut ihanaa kumppanuutta miehen kanssa.
Olen ihmetellyt, mistä löysin noin ihanan miehen. (Samalla muistan kyllä, että löysin hänet sieltä, mistä en kuuna kullanvalkeana olisi kuvitellut löytäväni ketään. Vietimmekin silloin pitkän ja hauskan illan yhdessä.)
Kirjoitin tähän loppuun ensin tylsiä ajatuksia, joita ajattelen muina aikoina, mutta sitten harhauduin taas Sara K:n blogiin. Haluanko sittenkään ajatella näin, ja vielä jakaa ne ajatukset muiden kanssa?
Jätetään tällä kertaa väliin, koska kyllä te tiedätte ja onhan noita jo jauhettukin. Smell the roses!
Mä pääsen myös hetkittäin tuohon hyväksymisen tunteeseen. Olen hyväksynyt, että mulla on endometrioosi, vaikka se on epäreilua ja kenelläkään ei pitäisi olla tätä inhottavaa tautia! Nyt koen myös hyväksyneeni, että tähän hommaan menee aikaa ja se on ok. Kuinka kauan? Sitä ei kukaan voi sanoa, mutta todennäköisesti melko pitkä projekti tästä tulee. Toisina päivinä uskon oikeasti, että kahdesta tulee vielä kolme kun vaan jaksaa odottaa ja toivoa, ja ne on hyviä päiviä :) Toisina päivinä taas... Tsemppiä!
VastaaPoistaHei Winnie, anteeksi, olin unohtanut vastata tähän! Niin, kaikki päivät ei ole hyviä päiviä. Se on tässä vaikeinta, kun ei tiedä kuinka pitkä matka vielä on edessä, pitäisikö valmistautua raskauteen vai elämään ilman sitä.
Poista